Kun palaamme ajassa taaksepäin 77 vuotta eli kesään 1940 tällä alueella kuten neljässä muussakin kohteessa Kuusamossa suunniteltiin ja aloiteltiin suurta työmaata, Salpalinjan rakentamista. Puheessani vien teidät aikamatkalle, arvoisa yleisö, kesän 1940 ja tulevan talven 1941 tapahtumiin pieninä välähdyksinä. Talvisota oli päättynyt ja elettiin välirauhan aikaa. Siviiliväestö oli palannut evakosta koteihinsa lukuun ottamatta niitä rajakylien perheitä, joiden kodit talvisodan alettua oli poltettu. Noiden perheiden evakkomatka jatkui yhä. Tämän alueen eli Mustaniemen talot ja talot pitkin Lämsänkylän tienvartta olivat väkeä täynnä. Kun sitten loppukesällä ja erityisesti syksyllä 1940 aloitettiin Salpalinjan rakentaminen Vanttajankannaksen poikki, väkimäärä entisestään kasvoi, jopa moninkertaistui.
Vanttajankannaksen betonikorsujen betonimassa valmistettiin Vanttajajärven rannassa olevan korkean rinteen päällä. Sora ajettiin Kuusamojärven jäätietä pitkin Sossonniemeltä Välijärven Luikonperän soraharjusta. Vesi nostettiin pumpulla järvestä ja valmis massa laskettiin alla oleviin kuljetusajoneuvoihin. Harjanteen päällä oli sähköaggregaatti, joka jauhoi sähköä niin, että sitä riitti lähellä oleviin Vanttajan taloihinkin.
Tästä noin parin kilometrin päässä itään olevasta Vanttajavaaran kahdesta kivimäestä louhittiin ja kuljetettiin panssariesteisiin paikoin noin 3 tonnia painavia kivijärkäleitä ja betonikorsujen suojaamiseen tarvittavia pienempiä kiviä kuorma-autoilla, traktoreilla ja hevosilla.
Kiviesteiden lisäksi tehtiin taisteluhautaa, muita kaivantoesteitä ja rinneleikkauksia täydentämään ja varmistamaan puolustuksen tehokkuutta. Kuusamon alueella tehtiin jopa 5-rivisiä piikkilankaesteitä ja ns. espanjalaisia ratsuja.
Varsinaisen Salpalinjan rakentamisen lisäksi otettiin huomioon myös vesistöjen estearvo. Kuusamojärven poikki kevättalvella 1941 sahattiin yli kilometrin pituinen railo ja kasattiin kaksi kilometriä pitkä, metrin korkuinen ja kaksi metriä leveä lumivalli.
Parhaimmillaan Vanttajankannaksella teki töitä lähes 1000 henkeä. Oman alueen rakentajien lisäksi tänne tuli vierasta väkeä ympäri maata. Heille oli rakennettava majoitusparakkeja, ja niinpä syyskesällä 1940 linnoittajille rakennettiin parakkikylä Vanttajajärven rannalle Repokankaan länsiosaan noin 0,5 km Hiltusentiestä länteen. Lisäksi miehiä asusti Kaihlaniemen, Haukiniemen ja Mustaniemen taloissa, joissa asui myös Lämsänkylän perukoilta evakkoja. Taloissa oli todella ahdasta, pesutilat olivat olemattomat ja kiusana tuolloin jokaisessa talossa oli kaikenlaisia syöpäläisiä, luteita, russakoita ja kirppuja. Parakkikylän itäpuolelle rantakaarteen kohdalle oli rakennettu betonirunkoinen sauna-pesutupa, joka itään päin oli suojattu maavallilla.
Työmaan ruokala-keittiörakennus varastoineen sekä työnjohdon toimistorakennus olivat lähellä Vanttajajärven koilliskulmaa Hiltusentien varressa. Paikalla nykyisin on Eino Vanttajan talo. Päällystöllä ja miehistöllä oli erikseen omat ruokalat. Muonituksesta huolehtivat lotat apulaisineen. Koska linnoitustöitä tehtiin kahdessa vuorossa, ruokalankin piti olla auki saman ajan.
Tuossa ruokalarakennuksessa lotat pitivät kanttiinia vielä pitkään jatkosodan aikana Kiestingin suunnalta kulkevia sotilaita varten. Kanttiinissa poikkesi autoilla liikkuvia sekä suomalaisia että saksalaisia sotilaita, joilla oli levähdysalue Vasarapuron varressa olevalla kuivalla kankaalla nykyisen Tarvaisen talon takana.
Linnoittajien henkinen ja hengellinen huolto oli myös järjestetty. Oli hengellisiä tilaisuuksia, valistus- ja viihdytystoimintaa sekä urheilukilpailuja. Vanttajassa oli oma elokuvateatteri, jossa tuolloin 14-vuotias Tauno Vanttaja kertoi nähneensä elämänsä ensimmäisen elokuvan, Juurakon Huldan. Tanssien pitäminen oli välirauhankin aikana kielletty, mutta nurkkatansseja kyllä järjestettiin. Miehistöruokalassa oli tanssit joka lauantai ja musiikkia soitettiin kahdella hanurilla niin, että seinät raikuivat. Työmiehissä oli paljon nuoria miehiä Kannakselta ja he, jos ketkään, osasivat hauskanpidon.
Muutoin kurin ja järjestyksen pitoon kiinnitettiin tarkkaa huomiota. Kaikilla tuli olla työmaakortti henkilöllisyyden osoittamiseksi. Eritoten juopottelua torjuttiin kovin ottein. Yleensä työmailla viihdyttiin hyvin, mutta etelän miehille Pohjoisen Suomen olot ja elämänmuoto olivat joskus turhan ylivoimaisia.
Lähiseudun ja lähikylien asukkaita otettiin mielellään töihin. Apumiestenkin palkat olivat kohtuullisen hyviä, joten töihin haluttiin. Taloissa majoittuneet työllistivät naisväkeä tarvitsemalla päivittäin ruokaa, kahvia tai korviketta ja pyykinpesijöitä. Äitini Kaisa Johanna oli tehnyt maitotingin työmaan vastaavan mestarin Hauhin kanssa ja sisarukset Lilli, Sanelma ja Liisa kantoivat hänelle neljän ja kahden litran päälärillä vasta lypsettyä maitoa. Kaihlaniemellä suuressa uunissa emännät paistoivat nisupullia, joita 14-vuotias Martti Määttä kauppasi työmaalla. Kun majoituskylän työmiehiltä jäi ylimääräistä ruokaa, sitä joko edullisesti myytiin, vaihdettiin tuoreeseen maitoon tai annettiin ilmaiseksi kyläläisille ja evakkoperheille. Kantokylästäkin Kuusamojärven takaa Iita ja Simo Kovalaiselta ostettiin piimää ja maitoa.
Minun perheväestäni töissä oli 19-vuotias Sylvi-sisko miehistö- ja päällystöruokalassa, ja nuoremmista siskoista 14-vuotias Impi tuurasi hänen vapaapäiviään. Isä-Janne oli 16-vuotiaan Niilo-veljeni kanssa rakentamassa betonikorsuja ja Kalle-setä halaamassa Vanttajan kivimäestä panssariestekiviä.
Olipa isä-Janne sahaamassa justeerilla edellä mainitsemaani jäärailoakin Kuusamojärveen. Tuota työtä hän piti varsin turhana ja tarpeettomana ja erään kerran oli luvannut työmaan mestarille ottaa työn urakalla ja varmalla takuulla luvannut Kuusamojärveen suuren railon juhannukseen 1941 mennessä. Evakkokodissa hän oli aina tuskaillut, että olisi se paljon helpompi railoa sahata, jos olisi altasahaaja. Niinpä eräänä päivänä 11-vuotias Sanelma-siskoni oli vienyt isälle päiväkahvia ja topakasti ilmoittanut haluavansa ryhtyä altasahaajaksi. Kun isä naurussa suin oli selvittänyt, mistä oikeasti oli kysymys, asiasta ei puhuttu sen koommin.
Kun oli paljon koolla nuoria naisia ja salskeita nuoria miehiä, olisi ollut ihmeellistä, ellei romansseja olisi kehkeytynyt. Syntyihän niitä! Vielä lähes 90-vuotiaana Sylvi-siskoni silmät loistaen iloisesti muisteli Kannakselta kotoisin ollutta tummasilmäistä Pekka Matihaldia. Tai kuinka hauskaa kaikilla nuorilla miehillä oli, kun saatiin tehdä pientä kiusaa vaikkapa jatkuvasti purkamalla tyttöjen tekeillä olevia sukkakutimia.
Kun jatkosota juhannuksen jälkeen 1941 alkoi, miehet vain yhden yön aikana katosivat Vanttajasta, sinne jonnekin, Kiestingin suuntaan. Vanttajankannaksen linnoitustyö jäi kesken…
Jatkosodan päätyttyä Kuusamo oli noin parin kuukauden ajan neuvostojoukkojen miehittämä syksyllä 1944. Ennen Kuusamosta vetäytymistään joukot räjäyttivät Kuusamoon rakennetun Salpalinjan betonibunkkerit. Bunkkereiden paikat näkyvät yhä maastossa suurina monttuina ja niiden läheisyydessä hajonneina betonijärkäleinä.
Sodan jälkeen niin Salpalinjaan liittyvät tapahtumat kuin monet muutkin asiat jäivät asioiksi, joista ei puhuttu. Niinpä Salpalinjakin tuhottuna metsien peitossa sai uinua unohdettua elämäänsä. 1990-luvun puolivälissä Kuusamossa vihdoin havahduttiin sodan jäljistä, ensin kenttäradasta ja sitten Salpalinjasta. Vuonna 2000 valmistui rakennusmestari Erkki Pohjolan tekemä suunnitelma Vanttajankannaksen Salpalinjan kk-pesäkkeiden, korsujen ja taisteluhautojen mahdollisesta kunnostamisesta ja entisöinnistä. Niinpä kesällä 2000 valmistui 4,5 kilometrin pituinen osittain pitkospuinen polkureitti ja opastetaulut kannaksen yli Vanttajajärven rantaan ja takaisin. Kesällä 2002 työ eteni ja entisöitiin 30 m taisteluhautaa, katettu kk-pesäke, suojakomero ja kaksi ampumapesäkettä. Räjäytetty korsu aidattiin. Kesällä 2003 aloitettiin entisöinnin toinen vaihe tarkoituksena saada esille kk-pesäke, 20 m taisteluhautaa ja kk-pesäkkeen ulkopuolinen tähystys. Kesällä 2004 työt eivät enää jatkuneet, koska hankkeelle ei löytynyt rahoittajia. Syksyllä 2005 kaupungin työntekijät koneineen kävivät siistimässä kesken jääneen työn jälkiä, tosin vastahakoisesti.
Kaiken tuon jälkeen alueella oli hiljaista. Joitain virityksiä oli olemassa, mutta yhtä tyhjän kanssa. Näytti siltä, että aikaisemmin tekemämme työn annetaan vajota pitkospuineen ja kaikkineen metsän uumeniin. Väkeä ja monenlaisia ihmettelijöitä ja haikailijoita alueella riitti ja opastettuja ryhmiäkin. Mutta polun kunto rapistui ja alkoi käydä hankalaksi ja suorastaan vaaralliseksi liikkua alueella. Me, jotka näimme alueen historiallisen merkityksen sodan ajasta kertovana kohteena, ennen kaikkea nuorille ja koululaisryhmille, päätimme jo luovuttaa ja lopettaa alueesta kertomisen. Jossain välissä eli vuonna 2010 Vanttajankannaksen Salpa-alue ehdittiin nimetä Valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuuriympäristökohteeksi.
Nyt olemme tässä. Meidän historian harrastajien ja tiedon siirtämisen merkityksen puolesta puhujien huutoon on vastattu, kunhan koko polku käydään läpi ja korjataan rempallaan olevat kohteet ja uusitaan myös opastetaulut. Salpa-asema muistuttaa meitä kaikkia niistä valtavista ponnisteluista, joita sodan ajan sukupolvi joutui tekemään puolustuksen ja kotiseudun turvaamiseksi. Sen merkitys rauhan monumenttina korostuu juuri nyt Suomi 100 - juhlavuotena ja on tulevaisuudessakin kiistaton. Tämä kaikki on suomalaista ja kuusamolaista kulttuurimaisemaa, osa rakennettua ympäristöä. Mutta sitä ei ole syytä tarkastella vain esineellisessä tarkoituksessa, vaan ennen kaikkea se on suomalaisen ja kuusamolaisen sisun muistomerkki, se on itsenäisyyden merkki maisemassa.
Olen käynyt ja päivän kävellyt 1. maailmansodan aikana rakennetussa Saksan ja Ranskan rajalla olevassa maanalaisessa Maginot-linnoituksessa, olen vaeltanut Kiinan muurilla ja postikortin mukana saanut pienen palan Berliinin muuria. Olen vuosikausia tehnyt työtä Salpalinjan arvon tiedostavien samanhenkisten ystävieni kanssa Kuusamon osan entisöimiseksi ja olen vahvasti vakuuttunut siitä, että Salpalinjan arvo ja merkitys edellä mainitsemieni linnoitusten tavoin tarkoittaa tuleville sukupolville sitä samaa, mitä minä tunnen sielussani ja mielessäni: tämä on rauhan muistomerkki. Tietoja on siirrettävä sukupolvelta toiselle historiallisina tosiasioina, ennen kaikkea nuorillemme.
Kunnioitetut veteraanit: nöyrä kiitokseni teille ja kaikille sota-aikoja eläneille.
Kiitos 2000-vuoden alussa entisöintityötä suunnitelleille Erkki Pohjolalle ja Pertti Hyväriselle ja työtä johtaneen Juhani Virkkulan työporukalle. Kiitos tämän entisöintityön suunnittelijalle Tapio Heiskaselle, työn toteuttajille ja nyt ennen kaikkea Kuusamon kaupungille, että asiaan ja tekemiseen tartuttiin! Kiitos!