Karhunpoikanen heräsi unestaan kuusenjuuresta. Kuusi kasvoi mäen rinteessä kivenlohkareen vieressä.
Karhunpoikanen oli nukkunut siinä suojaisessa kolossa monta yötä. Siitä näki, ja kuuli kauas, jos joku lähestyi. Yöllä oli satanut vähän lunta, sen verran että maa oli osittain valkoinen. Karhunpoikanen oli jo seitsemän kuukautta vanha. Monta kuukautta oli pitänyt yksin pärjätä ilman äitikarhun hoivaa ja suojaa.
Karhunpoikanen muisti hyvin vielä sen kauhean ja pelottavan tapahtuman, jossa hän menetti perheensä.
Silloin oli kevättalvi, talven selkä ei ollut vielä taittumassa. Karhuemo nukkui talviuntaan omassa pesäkolossaan kolmen pentunsa kanssa. Emo oli kääntänyt jo muutaman kerran kylkeään, ja haistellut alkavan kevään tuoksuja, jotka tulivat hengitysreiän kautta pesään.
– Ah, nukutaan vielä jonkin aikaa, täällä pesässä on olo turvaisaa.
Karhunpentu heräsi kauheaan pamaukseen ja meteliin. Karhuemo ryntäsi ylös pesästä ensimmäisenä ja tuli heti surmatuksi. Koirat haukkuivat, ja jahti jatkui. Kajahti vielä kolme laukausta, ja kaksi karhunpoikastakin oli surmattu. Missä oli kolmas?
Kolmas karhunpoikanen oli rynnännyt pesästä ylärinteen suuntaan, ja toiset alarinteen suuntaan, sinne missä olivat metsästäjät koirineen.
Kolmas laukaus oli tarkoitettu hänelle mutta se meni ohi, ja osui puuhun. Emon viimeinen tuskankarjahdus kaikui karhunpennun korviin hänen juostessaan kauhun vallassa pakoon.
Rinteen yläosassa oli kevätaurinko jo sulattanut miltei kaiken lumen, joten matka taittui nopeasti. Taka-ajoon lähteneet koirat jäivät taakse. Metsästäjät kutsuivat koirat takaisin. Yksi koirista oli saanut emon käpälästä surmansa ja sitä katseltiin pesällä murheellisena. Hämärän saapuessa metsästäjät saaliineen poistuivat paikalta. Metsään laskeutui hiljaisuus, ja rauha niin kuin ei äskeistä murhenäytelmää olisi tapahtunutkaan.
Tämä kaikki tapahtui kaukana pohjoisessa lähellä joulupukin ja lapinmaata.
Nyt pieni karhunpentu oli aivan yksin maailmassa. Ilman oman äidin suojaa ja hoivaa. Sitä hän olisi tarvinnut vielä monta pitkää kuukautta.
Ensimmäinen yö meni Kouervaaran rinteessä suuren kuusen alaoksien suojassa. Sieltä löytyi kuiva kolo johon saattoi käpertyä nukkumaan. Uni vain ei tullut millään silmään. Ei pieni karhunpentu voinut käsittää mitä oikein oli tapahtunut. Nälkä kurni vatsassa ja emon lämmin kylki puuttui, jonka viereen voisi käpertyä.
Suurin ongelma karhunpennulle oli seuraavina päivinä ja kuukausina löytää tarpeeksi ruokaa. Metsässä sopivaa ruokaa oli vähän tähän aikaan vuodesta. Seuraavan päivän iltapäivänä karhunpentu uskaltautui käymään vanhalla pesällä. Oikeastaan hän toivoi suuresti, että hän löytäisi siltä oman emon.
Varovasti hän lähestyi tuota kauheaa paikkaa. Pysähtyi vähän väliä, kuunteli ja haisteli. Suuri oli karhunpennun pettymys kun pesäpaikalta ei löytynyt onnen tuojaa, emoa.
Karhunpentu haisteli vieraita ihmisen ja koiran tuoksuja ja häntä pelotti suuresti. Vanhan pesän pohjalta lumella peitettynä karhunpentu löysi kuolleen koiran. Kova oli ollut emon käpälän huitaisu, kun koiran pää oli miltei kokonaan irronnut kaulasta.
Karhunpentu otti mukaansa kuolleen koiran, ja raahasi sitä mukanaan Naatikkavaaran yli ja Kouervaaran taakse, uudelle pesäpaikalle. Siitä riitti ruokaa Karhunpennulle useaksi päiväksi.
Kitkan kylän asutus oli hyvin harvaa. Talojen väliset matkat olivat monta kilometriä. Ainoastaan Jentaksen kankaalla oli asutusta ja peltoaukeita.
Karhunpennun oli etsittävä syötävää muualtakin kuin metsästä. Lähitienoot oli pian puhdistettu kuolleiden lintujen, ja muiden pieneläinten raadoista.
Siellä missä lumi oli täysin sulanut, vaarojen etelärinteillä, oli edellisen syksyn puolukkasatoa aika runsastikin ja marjat maistuivat hyviltä karhunpennun suussa.
Mäntylän talo sijaitsi Kouervaaran takana. Se oli kaukana muista taloista. Mäntylää karhunpentu lähestyi yöllä, kun ihmiset nukkuivat. Hitaasti ja kuulostellen onko koiraa talossa? Karhunpentu tutki tarkkaan navetan ja tallin, sekä ulkovaraston ympäristön, ei löytynyt mitään syötävää. Pettyneenä karhunpentu lähti kohti metsää. Halkovaraston ohitettuaan kuitenkin karhunpennun nenään tarttui kiihottava erikoinen tuoksu .
Talossa oli teurastettu joulua varten sika, ja teurasjätteet olivat osittain lumeen hautautuneina liiterin päässä pellolla. Karhunpoikanen söi suolia, ja poisheitettyjä sisälmyksiä vatsansa täyteen.
Kyllä oli hyvä köllähtää pesäkoloon kuutamon valossa aamuyöstä, ja vaipua karhun uneen. Mäntylään teki mieli mennä uudestaan, mutta jokin vaisto pidätteli. Meni muutamia viikkoja marjaruualla.
Karhunpentu alkoi etsiä ruokaa kauempaa asutuksesta Hyypiön selkosista päin. Kotasuolta löytyi kuolleen hirven ruho. Ympärillä parveili lauma mustia korppeja.
Haaska oli jo puoliksi syöty, mutta se pelasti karhunpojan nälkäkuolemalta. Hirven ruho oli syöty loppuun alkukesästä. Luonnosta versoi syötävää karhunpojalle.
Utelias ja oppivainen oli pentu. Kesäkuun alussa hän näki Naatikkajoen yläjuoksulla Rukkisuvannon yläpuolen koskessa suuren uroskarhun, joka seisoi matalassa vedessä, ja tähyili pinnan alle. Salamana se huitaisi käpälällään veteen, ja kas kynsiin oli tarttunut isokokoinen säynävä, joka oli nousemassa joen yläjuoksulle kutemaan.
Pikkukarhu seurasi tapahtumaa kaukaa, ja hiirenhiljaa, hän pelkäsi suurta karhua. Pikkukarhu odotti pitkän aikaa ennen kuin meni tapahtumapaikalle. Pikkukarhu seisoi koskessa, ja tuijotti veteen jonka pinta kuohui, ja liikkui kokoajan alaspäin.
Jonkin ajan kuluttua hän näki veden läpi koskessa olevan kivisen pohjan. Pian hän näki, silloin tällöin, ohi vilahtavan kalan. Karhunpoikanen yritti kerta toisensa jälkeen ottaa kiinni vedessä vilistäviä säynäviä. Huonolla menestyksellä, ei käpälä, eikä suu saanut kalaa siepattua. Pikkukarhu ei luovuttanut. Parin tunnin sinnikkään yrityksen jälkeen hän suureksi riemukseen sai herkullisen säynävän kiinni ja syödäkseen.
Karhunpentu oli ollut nyt metsässä yksin kolme kuukautta, ilman emon hoivaa ja suojaa. Päivät menivät ruokaa hakiessa. Iltaisin nukkumaan mennessä tuli vielä rakas emo mieleen ja karhunpentu nyyhkytti silloin surkeasti.
Syksy oli Karhunpennulle niin kuin muillekin karhuille juhla-aikaa. Syksyn marjat kypsyivät vuoron perään. Ensin soilla kypsyivät keltaiset herkut, hillat. Heti sen jälkeen tuli mustikoiden vuoro valmistua metsän eläinten ruuaksi. Sato oli hyvin runsas. Mättäät olivat sinisenään mustikoita.
Pikkukarhu alkoi kasvaa kumpaankin suuntaan. Tuli leveyttä ja pituutta. Turkista tuli pitkäkarvainen, ja kiiltävä. Pikkukarhu ei sitä tiennyt, mutta luontoäiti näin valmisti karhujakin talven tuloa varten.
Miten Pikkukarhu osaisi toimia oikein kun talvi tulee? Ei ollut emo opettamassa. Tiesikö hän ylipäätään mikä talvi on? Pikkukarhu oli jo varmaan unohtanut talviunet kotipesässään.
Karhunpennun siitä tietämättä oli jo ryhdytty toimiin hänen auttamisekseen. Ville, metsien mies, ja erakko oli toinen niistä karhunmetsästäjistä, jotka oli ampuneet puoli vuotta aiemmin karhuperheen. Vain pikkukarhu pääsi pakoon.
Ville muisti hyvin miten hädissään, ja kauhuissaan pikkukarhu pakeni vaaran yli näkymättömiin. Hän oli suorittanut tiedusteluja eri taloissa kylällä, ja hajanaisista tiedoista päätellyt, että pikkukarhu oli ihme kyllä vielä elossa.
Syksyllä hän oli nähnytkin hyvin kaukaa, karhunpennun olevan ruokailemassa Naatikkavaaran etelärinteellä. Ville varoi, ettei karhunpentu säikähdä, ja poistui kauemmaksi varovasti.
Ville ei tiennyt kuka oli hänen isänsä, ja äiti oli kuollut, kun Ville oli kuusivuotias.
Äidin veljen vaimo vaivoin sieti Villeä talossaan. Hänet pantiin lapsena uunin taakse piiloon, kun taloon tuli vieraita.
Villellä oli siis huonoja kokemuksia ihmisistä. Tullessaan aikuiseksi hän vietti kaikki kesät metsässä, asuen itse tehdyssä majassa kotivaarassa.
Syksyllä karhutkin valmistautuivat talviunille. Ville lähti kylän taloihin talveksi rengin töihin ruokapalkalla.
Siispä nytkin oltiin samassa tilanteessa. Ville päätteli, että ehkä toista talvea, joka on edellistä huomattavasti pidempi, karhunpentu ei kestä, ja kuolee pois.
Ville otti yhteyttä Ranuan eläinpuistoon ja kertoi tilanteen. Ville ehdotti, että karhunpentu etsitään, ja otetaan kiinni, ja viedään eläinpuistoon talveksi.
Eläinpuiston väki oli innostunut suunnitelmasta, heillä oli siellä vanha naaraskarhu, jolle oli jo yksi pentu tuotu hoidettavaksi, kyllä siinä ehkä menee kaksikin samalla.
Tehtiin suunnitelma. Villen piti ensin etsiä pikkukarhun olinpaikka.Sen jälkeen ilmoittaa siitä eläinpuistoon, jolloin he tulevat hakemaan karhunpennun talveksi eläinpuistoon.
Ville aloitti karhunpennun etsinnät vanhan pesän ympäristöstä. Hän laajensi vähitellen etsintäympyrää, ja etsi karhun jättämiä jälkiä metsästä.
Naatikkavaaran pohjoispuolelta Kouervaaran rinteitä alkoi löytyä yhä enemmän jälkiä karhun ulosteista, ja puiden oksissa oli siellä täällä karhunkarvoja. Viimein löytyi myös nuoria mäntyjä, joissa karhunpentu oli hionut kynsiään. Pesäkolo löytyi rinteestä suuren kuusen alta.
Ville ei mennyt kovin lähelle, ettei pentu ihmisen hajun vuoksi hylkäisi pesäkoloa.
Seuraavana päivänä Ville meni sinne uudelleen ja rakensi kolmenkymmenen metrin päähän pesästä kyttäyskojun, jonka naamioi risuilla, ja havuilla. Kaksi päivää myöhemmin hän tuli uudelleen ja varovasti ryömi kyttäyskojuun ja alkoi odottaa.
Meni viisi tuntia, alkoi jo hämärtää, karhusta ei näkynyt merkkiäkään. Sitten tuli aivan pimeä, eikä pesälle enää ollut näkyvyyttä. Pitkän harkinnan jälkeen Ville ryömi makuupussiin ja päätti yöpyä metsässä. Liikkumatta piti maata, kunnes tuli uni silmään.
Aamu-usva leijaili metsässä, kun Ville heräsi. Varovasti hän kurkisti pesän suuntaan. Oli vielä hämärä, eikä hän nähnyt kovin tarkasti, oliko siellä pikkukarhu vai ei? Äärimmäisen hitaasti Ville kääntyi vatsalleen, ja katsoi kiväärin kiikarin läpi pesään.
Verenpaine nousi kuin raketti, kun etsimen läpi näkyi pikkukarhun turkki.
Karhunpentu nukkui vielä. Varovasti ja hitaasti koukistui Villen sormi liipaisimella. Kuului vain tussahdus, kun tainnutusnuoli lähti liikkeelle ja pikkukarhu jatkoi untaan unilääkkeen voimalla.
Ville meni tutkimaan nukkuvaa pikkukarhua. Siellä se nukkui niin hellyttävän näköisenä.
Ville haki kojusta tuomansa vahvan pressukankaan, jonka päälle laittoi pikkukarhun makaamaan. Kulkukelpoiselle metsätielle oli matkaa miltei kaksi kilometriä.
Ensin täytyy hälyttää Jani. Ville otti metsästyskiväärinsä, ja ampui kaksi nopeata laukausta. Sen jälkeen, alkoi hän vetää, pressun mutkassa olevaa karhunpentua kohti mäntyniemeä. Kyllä oli raskas vedettävä, sadan metrin kuluttua hiki valui pitkin selkää.
Oli levähdettävä. Sitten pari merkkilaukausta lisää, ja sen jälkeen heti kuului, vastaus laukaus.
Jani saapui pian hevosen kanssa. Karhunpentu sidottiin hevosen vetämän purilaiden päälle, ja matka taittui hyvin nopeasti Mäntylään. Mäntylän pihapiirissä odotti valmiina kuljetuskontti, johon karhunpentu laitettiin kuljetusta Ranualle odottamaan.
Seuraavana aamuna tuli kuorma-auto Ranualta hakemaan kuljetuskonttia eläintarhaan.
Karhunpentu oli herännyt tainnutuspiikistään jo aikaa sitten ja hän vinkui ja vikisi sisällä kopissaan. Karhunpentua tietysti pelotti suuresti, kun ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu.
Eläinpuiston karhuaitaus oli noin puolen hehtaarin suuruinen.Se oli kuin Nalle Puhin puolen hehtaarin metsä. Tässä metsässä ei kyllä ollut taloja eikä jokea. Oli kallioita, ruohikkoa, ja pensaita, sekä mäntymetsää. Tietysti oli Karhutalo missä karhut nukkuivat.
Pikkukarhun mieli oli levollinen alkuhämmennyksen jälkeen, kun vatsa oli täynnä ruokaa, ja sai köllähtää nukkumaan vanhan naaraskarhun viereen karhutalossa.
Metsien mies Ville kävi talven aikana useasti katsomassa pikkukarhua Ranualla. Varsinkin keväällä, kun talviunien aika alkoi olla ohi. Olisikohan Karhun sittenkin parempi elää vapaana Hyypiön selkosissa kuin eläintarhassa Ranualla? Siitä hän keskusteli eläintarhan johtajan kanssa.
Ehkä sitten kesän koittaessa, kun luonto on täynnä elämää, karhunpentu pääsee samoamaan Hyypiön selkosiin, ja opettelemaan uusia taitoja kesän aikana, että pärjää seuraavan talven yli seuraavaan kesään, jolloin hän on jo aikuinen karhu. Hän on oikea metsän kuningas.
Ehkäpä sinullakin on pieni mahdollisuus nähdä hänet, jos samoat ylös Naatikkajokea Rukkisuvannolle asti, ja kurkistat varovasti suvannon koskelle.
Siellä on metsän kuningas kalaa koskesta pyytämässä...