Kaksi harmaapäistä vanhusta istuu, mitään virkkamatta, elokuisen poutapäivän lempeässä tuulessa Määtän pirtin seinustan penkillä katsellen edessään avautuvaa Jormasjärven välkkyvää pintaa. Siinä he ovat, Pekka Määttä jo elämän ehtoopuolelle ehtineenä, vierellään korkean ikään elänyt Tuhkasen Antti. Eletään vuoden 1623 loppukesää ja elonkorjuu on kiivaimmillaan menossa, mutta siihen touhuun eivät kumpikaan enää kykene, kun vanhuus ja raskas elämä on vienyt työkyvyn molemmilta.
– Oli se luojan lykky, että vallemanni anto näen hyvän talonpaekan meille asuttavaksi, aloittaa Pekka pitkän hiljaisuuden jälkeen.
– Joutihan se tämä, kun sulla semmonen perettä kasvamassa ja tässä asunu Ihalaesen porukka palasi savvoon takasi, kun niijen kaksi aekusta poekaa tapettiin sillo surmavuosina tuohon Nuaksen rantaan. Nehä kun menivät sinne jokisuuhun parin naapurin miehen kans, jotta pyssäöttävät rapparien tulon tänne järvelle. Mitästä tyhjää, eihä niijen suurelle joukolle mittään voeneet. Siihen rannan penkkaan käötiin yöllä haotaamassa. Sinne se minunni poeka joutu, surman suuhun, niinku satoja muita ympäri pitäjätä. On mulla vielä tuo Esko kasvamassa ja annan taloni sitte sille, kuhan aekustuu.
– Niin se on – oli se melekosta kaesketta se rapparien aeka, vaen nyt sitä luulisi jo noapurinki asettuvan alolleen. Ne kun sae lopultae uuven rajan merkittyö sinne Kuhmonniemen takasiin erämaehin. Eikö ne puhunu, että se on vejetty ihan sinne lapin rajolle Näränkävoaraan asti.
– Niin kuuluvat rajamerkit tehneen, van siinä se meijän miehille tuli paha erreös, ku vieläe kävivät kostoretkellä noapurissa, lumisohjoon sotkeosivat ja vaen pari kyläpahasta polttivat. Senhä tiesi, että kostajat tulloo ja nehä kävi sillo vuonna ykstoesta ja polttivat järvirantoen talot seleväksi aevan Oulujoen niskalle asti.
Näin tarinoivat kaksi elämän ehtoota viettävää vanhusta ja heti seuraavina vuosina heidän maallinen vaellus päättyi ja pojat astuivat isännän saappaisiin.
Pekka Määtän kanssa, samalle mäelle muutti 1601 Matti Määttä, aivan naapuriin, myöhemmin Määttälänmäeksi nimetylle kylälle ja kaksi muuta, Matti ja Kauppi Määttä Ristijärvelle, nykyisen kirkonkylän etelälaidan jokirantaan. Kauppi asui talossaan vain vähän aikaa ja ”karkasi” takaisin Oulujokivarteen, mutta Matin suku jatkui Ristijärvellä pitempään.
Jormasjärvellä oli ollut asutusta ennen Pekka Määtän tuloa, mutta talot ja asukkaat hävitettiin 1500-luvun loppuosalla, koska Jormaksesta todetaan, että kaikki talot on poltettu. Tuo vanhusten edellä kertoma rappavuosi 1511 oli siksikin vaikea, kun ankara halla vei kaiken viljasadon. Seuraavana talvena syötiin olki- ja pettuleipää ja siitä tuli nimeltään ”olkivuosi”. Ilmasto oli koko 1600-luvulla kylmää ja katovuodet toistuivat usein. Kaiken lisäksi 1630 koettiin paha rutto, joka harvensi asujamistoa ja sen jälkeenkin useana kesänä halla vei kaiken viljan, niin että lopulta ei ollut edes siemenviljaa kylvettäväksi. Puolet asukkaista menetettiin tällä kymmenluvulla.
Tästä viimeisestä vainovuodesta Määttälänmäen asukkaat selvisivät piilopirteillään, koska rapparien tulo tiedettiin. Noihin aikoihin hänellä touhusi työmiehinä kolme poikaa, Simo, Hannu ja Heikki. Isä Pekka aloitti tilanpidon suuresti – röytämällä, koska hän maksoi veroa yhden kokomanttaalin tilasta, joka oli kylässä melko harvinaista, varmaan isä varasi laajat tilukset pojille jaettavaksi. Tämän vahvistaa maksetut verot ja se, että kun 1624 kymmenysluetteloa katsoo, on talosta annettu papille 30 kappaa ohraa ja 8 kappaa ruista, sen sijaan muilla vain vähän tai osalla ei ollenkaan mitä antaa papin jauhopussiin. Eikä siitä pussista pappikaan paljon kostunut, koska rahanahne kuningas vei tästäkin, maailman vanhimmasta verosta – kymmenyksestä, kaksi kolmannesta itselleen.
Vuoden 1624 tienoilla Pekka kuolee ja tulee kolmen pojan Simon, Hannun ja Heikin vuoro. Näistä Simo ja Hannu jakoivat kotitalon keskenään saman tien. Ruotuluettelon mukaan Simo on syntynyt vuonna 1577, Hannu 1587 ja Heikki 1602. Simo on selvästi talon määräävä isäntä. Hän ottaa suurimman osan ¾ manttaalia itselleen ja Hannulle jää ¼ osa. Mutta koska Jormasjärvi on syrjässä Tenetinvirran kautta kulkevasta valtaväylästä, Simo haluaa sinne ja ostaa virran yläpäästä Pirttijärven rannasta Paavo Koljoselta talon vuonna 1627 ja antaa sille nimeksi Kalliola. Ja kas kummaa, samanniminen talo oli Määtillä myös siellä Äyräpään järven rannalla. Eli miesten ja talojen nimet seurailivat suvun mukana.
Kalliola on kirkonkylällä ja jo tuolloin Simo on arvostettu mies pitäjässä, tilakaupan näet vahvistavat kirkkoherra ja ruotusotilaiden kapteeni. Tämä piirre näkyy Määtän suvussa satoja vuosia, ollaan hyvää pataa, tuttuja ja kavereita virkavallan kanssa. Simon muutettua uuteen taloon jäävät Jormakseen Hannu ja Heikki ja heidän sukunsa jatkuu katkeamatta. Mutta välillä on pahoja katovuosia ja varsinkin Hannun perheen elämä ajautuu heikkoon jamaan, jolloin hänet merkitään köyhäksi ja lopulta varattomaksi. Talosta tulee silloin verohylky – autiotalo. Hyvä kun edes elossa pysyi. Veli Simon kerätessä voudin veroja, hänen muistilapussa talo merkittiin vain autioksi, vaikka perhe asui siinä entiseen malliin. Tuo ankarien hallojen ja ruttotaudin aika 1630-luvulla vei monta perhettä yhettömiin, vai liekö joku jäänyt parempiensa nurkkiin irtolaiseksi. Nuorin veli Heikki koki saman kohtalon Hannun kanssa, mutta talonpaikat säilyivät kuitenkin suvun hallussa, kun joku siellä kuitenkin elää kituutteli.
Sen sijaan Simo voi hyvin ja se tiedetään. Niistä lukuisista jutuista käräjillä, joissa hän itse istui lautamiehenä jo ainakin vuodesta 1624 lähtien, voidaan päätellä vaikka mitä. Tuolloin kuningas määräsi pöytäkirjat säilytettäviksi ja siten ne ovat meidän luettavissa. Alussa Simo viljeli Kalliolan tilaa yhdessä Juho Heikkisen kanssa, mutta se kumppanuus päättyy lyhyeen. Tämä Heikkinen mainitaan myös siksi, että hänen jälkeläinen, Pekka möi talon Hiltuselle vuonna 1679 ja muutti siskonsa Marketan kanssa Kuusamoon Kajavansalmelle Angi Piettarinpojan autiotilalle, tämän elossa olevan Antti-veljen luvalla. Suiningin Heikkiset lienevät tämän Pekan jälkeläisiä.
Simo eli pitkän elämänsä ajan – ”levein kyynärpäin”, alussa peräti yhden manttaalin tilalla. Heti alussa häntä kovistelee vallesmanni vanhoista veloista. Simo oli myynyt Limingan markkinoilla melkoisen määrän voita, kapahaukia ja oravannahkoja. Niistä piti siihen aikaan maksaa tulli ja se jäi Simolla tekemättä. Karjalaisperua olevat kauppamiehet juksasivat usein ostajia ja syyllistyivät välillä pikku petoksiin, liekö Simollakin ollut sama paha tapa sukunsa jäljiltä. Oman kymmenyksen veronkerääjänä Simolla saattoi joku kuninkaalle kuuluva jauhopussi kulua omassa taloudessa. Saman teki myös vouti kaupungissa. Jos syystalvesta veroluetteloa tekevä apulainen ei löytänyt aitasta tarpeellista määrää voita, jauhoja, kapahaukia ja nahkoja, karjaisi vouti pöydän takaa viinilasia kallistellen ja lohenrasvoja suupielestä pyyhkien, että kirjoita siihen se määrä taloja, mitä löytyy tavaroita ja loput merkkaat autioiksi. Saman saattoi tehdä viininperso pappikin, kuka heidän jälkiään tulisi tänne erämaihin tarkastamaan. Jääköön kuninkaalle, mitä jää, se on samantekevää, sama meno on sielläkin. Tämän vuoksi tutkijan kannalta pienet ”aukot” luetteloissa on osattava lukea ymmärryksen kanssa.
Kirkon kellonsoittajan palkkioista kerätyistä rahoista, kappamitan koosta, maksamattomista veloista ja kaikesta muusta hänellä on usein kinaa naapureiden ja papin kanssa. Myös muuta omavaltaisuutta tuntuu usein löytyvän, varsinkin niittyjen, kalavesien ja kaskimaiden omistuksesta. Leveästi ja jääräpäisesti isäntä tuntuu elävän, mutta loppu on sitten nolo. Häneltä otetaan pois luottamustoimet, lisäksi ulosmitataan linnan kapteenille 70 taalaria vanhoja velkoja sekä monelle muulle pieniä saatavia vuosien varrelta.
Simo elää korkeaan ikään, 70 vuoden vanhaksi ja kun vaimo kuolee ennen häntä, ottaa Simo uuden vaimon saman tien. Silloin pojat, Simo, Juho ja Pekka katsovat, että nyt tämä saa riittää. Isä on jo houraava ukko ja kun kaiken lisäksi saa halvauskohtauksen, niin he vaativat käräjillä taloa ja omaisuutta itselleen. Lautamiehet ovat samaa mieltä, joten pojat saavat talon jaettavakseen. Tuolloin vanhaa isäntää kunnioitettiin, talo pysyi heidän hyppysissään kuolemaan saakka, tai joskus harvoin otettiin määräysvalta pakolla pois. Simon elämä kuvaakin sukumme isäntiä. Elettiin vakaina talonpoikina, pidettiin perhe leivän syrjässä kiinni ja puolustettiin omaa oikeutta kynsin ja hampain.