Kun Pekka Määttä myy Pohjolainen - Käkilehto talon Juho Simonpoika Määtälle vuonna 1749, siirtyvät kalastusoikeudet Suininginkoskesta Paanajärvelle saakka samassa matkassa ja hyvät niittymaat siinä mukana. Tähän, arvokkaiden nautintojen menetykseen Heponiemeläiset havahtuvat vasta kaupan jälkeen. Kun Juho kuolee nuorena, jo 35 vuoden iässä, jäävät nuori leski ja kuusi pientä lasta vaille huoltajaa. Myös hänen poika, seuraava isäntä Heikki kokee saman kohtalon jo 28 vuoden ikäisenä ja näiden perheiden elämä ajautuu vieraiden ihmisten, isäpuolien käsiin. Mutta vihdoin, kolmannen sukupolvien vaihtuessa elämä asettuu oikeille raiteille.
Vakkautuu se - vakkautuu se elämä uomiisa, ku aekasa jaksaa töetä ropottaa - tuumailee vanha Kantolan Liisa mummu istuessaan Käkilehdon Juhon kanssa Pohjolan vanhimman savupirtin eteläseinään nojaten ja katsellen mäen alla peilityynenä lepäävän järven pinnan kuvajaisia. Nyt eletään 1700 - luvun loppua ja kolmas, Juhon sukupolvi asuu vankasti Pohjolan kartanoa.
Van muista, että ei sitä pie sullakaa aevan mahottomasti ryöhältää sen työnkää perässä, muuten se tullee ruuperä ohtaan, niinku ne ruukovaa sannoa. Ne joutu tässe nuo entiset isännät liia´aekasi mulla alle, ku ei osanneet pittää rajjaesie työsä kans. Vaen sitä minä en olisi tältä syömiseltä uskonu, kuinka pahaksi se meniki sillo alakuaekana tämän talon miesten tekoset.
Se ku sinu ukkisi, se Juho oli semmonen mehtäverinen, aenae porojen perässä ja mehtuulla, nin siinä teki pahan virheen, ku otti sen Karjalaes Heikin pororengiksi. Seki yksi - mikä lie kutale ollu mieheksi. Ukkisi aijjan se pysy kurissa, van kun se Juho kuoli, niin siitä se riemu alako. Heikki kuletti sen Pohjalaes Ollin jäliltä Suiningille jeäneen viinapannun tuonne jokivarteen ja siellä venäläesten kans tiputtelivat paloviinaa. Nehä ajovat sieltä vennäältä rukkiita sille Heikille sev`verran, että sae perreelle leipää ja osan laetto rankiksi. Ei kehannu eis halametta viljellä, söevät vaen suihisa omat porot ja ku ne loppu nin varastivat sen Nissin Pekan vetohärän tuolta Koverusaholta. Senki panivat saman tien tien lihoksi pöytääsä.
Muutenni nuoret poijan juuttaat vaen jatkuvasti äkseeraosivat pahanteossa, nin pitihän virkakunnalla lopettaa koko touhu. Mitästä, ku ei ollu kasvattajaa poijille ja vaekka se Karjalaenen otti lesken akakseen, nin ei siitäkää isäksi ollu. Isäsi Heikki oli sillo vaen poekanen ja Simoki pahimmoelleen nuori mies. Mutta sittä ku se Heikki varttu nemaikkään ja kävi siellä Nissin talon aetassa Annie riijaamassa, nin Pekka isäntä sano sillo vävykokelaalle, että kerroppa, miten se kävi minun vetohärän kans, seku hävisi sillo muuvanna talavena sieltä aholta. Pitihä se suluhase appiukolle tunnustaa paha teko ja nehä anto käräjillä kovan tuomijon Simolle ja Karjalaes Heikille. Isäsi peäsi pään silityksellä, ku oli tekoakena alakikänen. Tuomari rapsaotti 15 raepaniskuo kummallekki ja se ku annetaan kolomeen kertaan, nin oli Simonki paeta verillä sen leikij`jäläkeen. Niin että, semmosta, kovanlaesta oli meno alakuaijjat.
Juuri tuohon aikaan 1750 - luvun kahta puolta useat uudistilat kasvattivat muutamasta vetoporosta jopa satojen porojen karjoja ja samalla niiden varkaudet yleistyivät. Anastettiin, otettiin omaan käyttöön ajokiksi, mutta useimmiten syötiin nälkäisen perheen suihin.
Niinpä - niin. Pahaksi pääsi Pohjolan alkutaipaleella nuorten poikien eläminen, kun muutakin kiusantekoa tuli tehtyä. Käräjillä annettu pahanteot lopettanut raipparangaistus, jalkapuussa istuminen ja kovat sakot olivat Simolle liikaa, ja niinpä hän kokoili tavaransa ja rakensi savupirtin Paanajärven pohjoisrannalle Hietaniemeen, kauas pois virkakunnan ja papin käsistä. Vuoden 1785 seutua elettiin. Tuolloin Tolvan isännät omistivat jo Kauppilan talon, nyt meni sinne myös Simo Pohjolasta ja kohtapuoliin Suiningilta Antti Määtän poika Juho ostaa venäläiseltä Meroselta Iljalan tilan, yhdessä appiukko Antti Lämsän kanssa. Näin Määtillä oli hallussaan 1780- ja -90 luvuilla Paanajärvellä jo kolmea taloa, Kauppila, Iljala ja Simon Hietaniemi, jonka nimeksi muutettiin - Paanajärvi. Sitten tulivat Riekki ja Leinonen samoille kalavesille asumaan, perässään muut runsaiden kalavesien osille haluavat asukkaat.
Kuitenkin Simo tuli katumapäälle, hän antoi Pohjolan isännyyden takaisin nuoremmalle veljelle Juholle vähän ennen vuosisadan loppua. Simo asui itse Paanajärvellä sotamiehenä ja Hietaniemi siirtyi muille omistajille. Samaan aikaan nuorempi veli Heikki asui vaimonsa Nissin Annan ja lasten kanssa Käkilehdon puolta. Pohjolan kartano jaettiin kahtia heidän kesken. Heikin elämä päättyy keuhkokuumeeseen 28 vuoden ikäisenä. Jäljelle jää kaksi pientä poikaa ja leski, joka menee uuteen avioon Heponiemeltä tulevan Juho Määtän kanssa.
Molemmat isäpuolet yrittivät ottaa koko kartanon itselleen, melkein väkisin. Ensiksi Heikki Karjalainen ja järven takaiset Heponiemen isännät käräjöivät Pohjolasta. Mutta sukumme onneksi, lautamies ja poikien setä Tolvan Antti, vanha vallesmanni Raanruuti ja lapin vouti Hackzel pitävät lujasti lasten puolta ja toteavat, että talo on edesmenneelle Juholle ja hänen perillisille laillisesti annettu ja heillä myös pysyy. Sama peli seuraavassa sukupolvessa, kun isäpuoli Heponiemen Juho moneen otteeseen kinuaa arvokasta tilaa itselleen. Muuttaa jopa sukunimekseen Käkilehto, mutta onnistumatta ja niin talo on säilynyt sukumme hallussa yhtäjaksoisesti ainakin vuodesta 1734 lähtien.
Näihin vuosiin mahtuu paljon tarinoita, isännät lautamiehinä ja kirkon toimissa mukana. Kun siirrytään 1800 - luvulle ja uusien isäntien tarttuessa tarmolla töihinsä, elämä vakiintuu ja talot vaurastuvat hyvinvoiviksi kartanoiksi ja perheet selviävät hyvin 1830 - luvun ankarista nälkävuosista. Myös vastuksia riittää ja pahin kaikista, kun koko Pohjolan umpikartano palaa 15. päivä syyskuuta 1735. Kaksi savupirttiä kamareineen, uusi uloslämpiävä talo, kaksi navettaa, tallit, puojit ja jopa viljalyhteitä menetetään tulen saaliiksi tuona hirvittävänä päivänä talven kynnyksellä. Ihmiset ja karja säästyvät ja tärkeät rakennukset, aitat, riihet ja saunat jäävät jäljelle. Siitäkin selvittiin, koska nyt työväkeä taloissa oli runsaasti. Turmasta viisastuttiin, kun tiedettiin, että umpikartano, jossa rakennukset ovat toisissaan kiinni ja pihaan pääsee vain kahdesta suljettavasta portista, tuhoutuu tulipalossa kokonaan. Tämän jälkeen isännät jakavat kaiken kahtia. käkeläiset muuttavat kylän itäpäähän ja pohjolaiset jäävät paikalleen.
Niillä paikoilla sitä on sitten oltu ja asuttu ja asutaan edelleenkin, jaettu talot moneen kertaan uusiksi pihapiireiksi ja kartanoiksi. Reilun kolmesataa vuotta eletty, raivattu koko kyläaukea pelloiksi, juurevat isännät astelleet peltojensa viertä, kullankeltaisen viljan kypsyviä tähkäpäitä työn kovettamin kourin tunnustellen. Lapsilaumat iloisesti kirmailleet kotipihojensa nurmikoilla ja nyt vain autius valitsee monen komean kartanon liepeillä, syysillan tuulen humistessa apeana, yksinään, ikivanhoja hirsiseiniä hyväillen. Mutta luontoäiti tietää - joku palaa vielä - tavalla tai toisella, miten ja milloin - sen näkee aikanaan Kuntivaaran jyhkeä hahmo, kohotessaan idän taivaalle ja katsoessaan kuinka heinäkuisen kesäillan punahehkuinen aurinko vajoaa hetkeksi Vapavaaran selänteen taakse - kohta nousten uuteen päivään tämän jylhänkauniin kotikylämme ylle.