Lukijalta

Lu­ki­jal­ta: Tai­val­kos­ken seu­ra­kun­ta­lais­ten yh­tei­söl­li­syys ra­koi­li, kun kirk­ko­pol­ku maa­li­ky­lään um­peu­tui

Seurakuntalaisten kokeman yhteisöllisyyden tutkimus on sen luonteinen, että ei ole mahdollista tehdä tutkimusta turvautumalla vain menneisyyden jälkiin, historialliseen dokumenttiaineistoon tai muuhun kirjoitettuun historialliseen materiaaliin. Tutkijan on tukeuduttava myös vanhoihin sukupolvelta sukupolvelle kulkeutuneihin perinnetietoihin. (Renvall 1965.) Väitöskirjassani Yhteisöllisyys syrjäisellä maaseudulla asuvien ikääntyneiden arjessa (2015) tutkin taivalkoskelaisten ikääntyneiden kokemuksia yhteisöllisyydestä sekä perinnetietoihin liittyvästä ja tämän päivän yhteisöllisyydestä. Tässä ei voida erottaa Taivalkosken kunnan asukkaiden ja kirkkoon kuuluvien seurakuntalaisten kokemaa yhteisöllisyyttä, koska yhteisöllisyyden syntyyn vaikuttavat molemmat sekä myös asukkaan oma elämän tilanne ja persoonallisuus.

Taivalkosken seurakunnan ja myös kunnan historiassa on ilmennyt yhteisöllisyyden säröilyä varsinkin näiden 140 vuoden aikana. Kirkon siirto pois Jokijärveltä oli alueen ihmisille yhteisöllisyyttä hajottava tapahtuma. Perinnetieto kertoo, että jokijärveläisten kirkkopolku ”Maalikylään” umpeutui kirkon siirron myötä 20 vuodeksi (Taivalvaara 1950). Samaan aikaan lestadiolaisuus kasvoi alueella, papiston ja liikkeen välinen kirkon yhteisyyttä rikkova kanssakäyminen ja myös liikkeen sisäiset riidat hajottivat ja olivat yhteisöllisyyteen syviä säröjä jättäviä. Nämä ja Kirkkosaaren hautausmaan (1928) sulkeminen ja hautamerkkien suunnittelematon poisto haudoilta sekä kirkon siirto ovat olleet Jokijärven erämaakirkon rakentajille vaikeita asioita, joiden yhteisöllinen läpikäyminen ei ole toteutunut.

Paikallista vahvaa yhteisöllisyyttä ovat seurakunnan asukkaat kokeneet ja kokevat edelleen Taivalkosken Sankarihautausmaan äärellä. Hautausmaan rakentaminen ja siihen liittyvät yhteiset muistot ovat edelleenkin yhteisiä ja yhteisöllisinä seurakuntalaisia yhdistäviä. Kirkon länsipuolella sijaitsevaan Sankarihautausmaahan on haudattu kaikki talvisodassa vuosina 1939-1940 ja v. 1941-1944 sodissa kaatuneiden ja sieltä saamiensa sairauksien johdosta kuolleitten 146 sankarivainajan ruumiita. Tähän hautausmaahan kaikki tarvittu hiekka ja multa on ajettu Kaakkurivaarasta (Taivalvaara 1950).

Vielä kuoltuaankin he puhuvat; Näin kirjoitti Taivalkosken kirkkoherra Aatto Koivisto (1933-1948). ”On sunnuntai, 31.3.1940. Kirkon alttarilla on 19 valkoista arkkua. Siinä lepää taistelunsa taistellut Enzio Vaalamon joukkue, joka tuhoutui Kuhmossa 4.2.1940. Vasta nyt välirauhan tultua saatiin vainajat pois kotiseudulla hautaan hoidettavaksi. Sodan juuri päätyttyä osa omaisista tuli kirkkoon ja mahdotonta oli kaiken väen sinne mahtuakaan. Kanttoria ei ollut, mutta oli Vaalamon lanko, urkuri ja säveltäjä Vilho Siukonen. Hän oli saanut paikkakuntalaisista ja eri osastoista kokoon kuoron, joka lauloi hänen oman sävellyksensä ”Oi Kaanaanmaa”. Kirkossa on tuskin ainoatakaan kuivaa silmää. Ja papin toistamat yhdeksäntoista kertaa samat elämän ja toivon sanat arkuille, joissa jokaisessa oli omainen, ystävä, naapuri, ja joilta niin monilta jäi suuri perhe. Eivät hekään olisi elämäänsä antaneet, vaan se otettiin. Heitäkin painoi huoli kodista ja lapsista. Mutta emme me tänäkään päivänä aavistaneet, kuinka usein saisimme kallista uhria tähän veljeshautaan saatella. Suomi on sankarihautojen maa.” (Lainaus Aatto Koiviston jäähyväiskirjoituksesta vuonna 1948.)

Seurakunnan täyttäessä 140 vuotta hautaa vartioi Yksinäinen Sotilas. Taivalkosken sankarihautausmaalla lepääviä ei ole unohdettu. Seurakuntatalon seinällä olevat nimiluettelot kertovat jälkipolville uhrauksesta isänmaan, kotiseudun ja omaisten puolesta. Yhteisöllinen ajatus tästä toteutuu ja yhdistää kirkossakävijöitä ja jumalanpalvelukseen osallistuvia.

Väitöstutkimukseni perusteella yhteisöllisyyden tulevaisuuden haasteiksi nousi syrjäkylissä asuvien ihmisten yhteisöllisyyden säröily ja sen merkitys asukkaiden vähittäin etenevälle syrjäytymiselle. Aiemmin vahvasti esillä ollut kylätoimikuntien yhteisöllinen työ näyttää hiipuvan joidenkin kylien osalta. Myös koetaan uhkaa kunnan itsenäisyyden menetyksestä ja seurakunnan epävarmasta tilanteesta alueella asuvien ihmisten kristillisyyden näkyvän symbolin, kirkon, merkityksen vähenemisestä ja hajoamisesta. Näiden säröjen läsnäolo viittaa myös kuntayhteisössä yhteisöllisyyden vajeeseen ja vanhoillislestadiolaisuuden liikkeen yhteisöllisyyttä jakavaan otteeseen. Taivalkoskelainen lestadiolaisuus on edelleen kaksijakoista samoin kuin Jyrkämä väitöstutkimuksensa (1995) johtopäätöksissä ilmaisee. Liian usein on vielä tilanteita, jossa seurat ja jumalanpalvelus ovat niin lähekkäin, että vähäiset seurakuntalaiset joutuvat valitsemaan tämän jakavan rajan taakse ja myös saarnan pitäjän mukaan.

Yhteisöllisyyden vahvistamisen kannalta olisi tärkeää, että juuri näillä alueilla tulisi poistaa uskonopillisiin näkemyksiin kytkeytyneitä raja-aitoja, hyväksymällä ihmisarvon koskemattomuus seurakunta- ja myös kuntayhteisössä. Liikkeen näkyvä ja kuuluva symboli yhdistyksessä ja sen ulkopuolella on tervehtiminen tunnusomaisilla sanoilla. Se yhdistää samanlaisen uskonkäsitykseen sitoutuneita, mutta merkitsee myös erottautumista. Ulkopuolella oleville se merkitsee yhteisöllisyyden säröilyä, jota on jo kymmeniä vuosia koettu kirkon piirissä liikkeen uskonkäsityksen törmätessä kansankirkon yhteiseen uskontunnustukseen. Ajattelen, että useat liikkeeseen kuuluvat viljelevät tätä tervehdysmuotoa vain tottumuksesta, ei erotellakseen. Yhteisöllisyyden kannalta olisi suotava, että seurakuntalaistemme kohdatessa toisiaan kaikkia voisi tervehtiä lähimmäisinä rakkaudellisin tervehdyksin mittaamatta vastaantulijan uskoa tai kuulumista ko. liikkeeseen.

Jokijärven kirkon 170-vuotisjuhlassa piispa Samuel Salmi piti tärkeänä, että lähimenneisyydestä vaikuttavien yhteisöllisten säröjen läpikäyminen toteutetaan. Seurakunnan ja kunnan on yhteistyössä syytä käsitellä vielä tätä vaiettua ajanjaksoa muuttamalla se kuntalaisille yhteiseksi jopa yhdistäväksi muistoksi. Yhteenkuuluvuus ja paikallinen osallistuminen voivat kulkea edelleenkin käsi kädessä ja kasvattaa yhteisöllisyyttä yksilön ja yhteiskunnan voimavarana. Seurakuntalaisille on tärkeää, että he kokevat olevansa hyväksyttyjä, arvostettuja ja kuuluvansa yhteiseen joukkoon, kansankirkkoon.

Eevi Jaakkola YTT, TM Taivalkoski