Haaviston Tyyne-emännälle oli syntynyt tytär, joka ei millään tarvinnut maitoa niin paljon kuin äitinsä tuotti. Tyyne alkoi käydä imettämässä naapurin pikku-Teppoa. Imettäminen jatkui vielä, kun miehenalku oli oppinut kävelemään. Haaviston talo sijaitsi noin 200 metrin päässä Tepon kotoa. Teppo taapersi matkan omatoimisesti ja Tyyne-emäntä palkitsi imettämällä naapurin pojan oman tyttövauvan ohella. Iivari-isäntä hauskutti väkeä myöhemmin lausumalla, että kun hän ikkunasta huomasi Tepon taapertavan heidän taloaan kohti, hän ilmoitti Tyyne-emännälle: Alahan riisua rintsikoitasi, naapurin isäntä on jo portailla tulossa!
Väkevän elämänmakuinen tarinoitsija, huumorinpilkahduksilla tekstinsä maustaen, on opetustyössä, metsätyöhommissa ja yritysrintamalla kannuksensa hankkinut kunnallisneuvos Teppo Virranniemi. (Heti näin alussa kajoan tekstiin huomautuksellani: oliko possien murteessa 1930-luvulla käytössä sana rintsikat, vaiko tissiliivit? Asia ei historian kulkua muuttane, mutta osoittaa, että kieli elää ja muuttuu. Ja muisti, muistaminen on persoonakohtainen vahvuus.)
Jos Teppo Virranniemen elämäntarina Kitkajärven rannalta palmujen alle olisi julkaistu virallisen kirjankustantajan kautta, minkä verran se olisi erilainen? Tekee mieli jementää: omakustanne-elämäkertakirjan painoasu olisi asianmukaistunut ammattilaiskäsittelyssä – vaikka onhan kirja sisällöltään toki houkuttava, kiinnostava tällaisenaankin. Lukijana kirjoitustyöläisammattilaisen rasitteena on pysähtyminen ns. ”pilkkuvirheisiin” ja oikeakielisyyden riitasointujen havainnointi.
Virranniemen kirja sisältää paljon asiaa. Ero keskustapuolueesta, porokiusa, pankkifuusio, peruskoulun tasokurssit ja paljon muuta jää tässä penkomatta. Paikallispolitiikkaan on tietty näkemys. ”Kuusamon koskisoturia” - liekö hän nykyisen luontomatkailun arkkitehti? – Reino Rinnettä, vuonna 1950 ilmestymisensä aloittaneen Koillissanomien päätoimittajaa, ei ole noteerattu julkaisussa nimeltä; hän kai oli kantona kaskessa ”virranniemeläisessä elämänpiirissä”. Yrittäjäperheen mielestä Koillissanomat painotti liikaa luonnonsuojelullisia arvoja, luonnonvesien, maaperän ja maiseman jättämistä rauhaan talouselämän hyödyntämiseltä. Reino Rinnehän eli tässä katsannossa etuajassa valtakunnallisesti nähden nyt jälkiviisastellen, jos vaikka ajatellaan Kuusamon matkailuimagoa.
Taisipa Virranniemen suku perustaa oman ilmaisjakelulehdenkin, joka jaksoi ilmestyä kolme kertaa. Jos Koillissanomat aiheutti ilmaisjakelulehden perustamisen kieltäytymällä julkaisemasta propagandaa, jonka tavoite oli liikevoittojen tuottaminen ja luonnon uhraaminen kaluttavaksi kulutusmyönteisen elämänmenon alttarille – asia mietityttää...
Teppo Virranniemen kirjan Kitkajärven rannalta palmujen alle sisältöannin vaihtelevuus ja kaunistelematon suoruus on rikkaus: tekee mieli kiittää elämänmakuista arkitöiden kuvailua. Sisältö ja muoto eivät kuitenkaan täydelleen lyö kättä. Kummastuttaa, että Teppo Virranniemellä huolimatta työskentelystä keskikoulun rehtorina muistelmiensa oikeinkirjoitus on silti hakusessa... Tai onko joku taidoton ollut sihteerikkönä ja teksti kirjoitettu sanelusta..? Myös turhia tavuviivoja on vuosilukuihin liitettynä. Pilkun ja pisteen jälkeen tuleva välilyönti puuttuu usein. (Anteeksi tämä pilikunnussijaksi lankeeminen! Vanhan lehtimies-akan ammattitauti. Nykyisinhän näppäinkoneet tekevät korjaustyön, kuten pikapuoliin junien ja lentokoneiden ohjaamiset, kuten myös vaipanvaihdot vanhainkodissa.) Toisaalta taas Tepolla tekstinsä ilmaisun luontevuus, kerronnan vauhdikkuus on kerrassaan mainiota. Paikoitellen suorastaan näkee sielunsa silmillä kirjan tapahtumien kulun.
Kun äskeisvuonna asuin Kuusamossa Virranniemien vuokralaisena kerroin isältä kuulemani: Tepon isän, Uuno Virranniemen, Suonnansaaressa metsäasioissa pistäytyessä 1918 oli isovanhempieni Aukusti ja Mari Rinteen viisivuotias Reino-poika kiinnostuneena katsoa killittänyt vierasta, kynällä paperille kirjoittavaa metsänhoitajaa. Lapsen uteliaisuuden merkille pannen metsäherra oli todennut: ”Tuosta pojasta tulee merkkimies tai hunsvotti!”
Teppo ja (nyttemmin edesmennyt) Toini-puolisonsa olivat mukava isäntäpari vuokranantajina.
Tuossa alussa kertomastani perhetunteen mielenailahduksesta huolimatta Tepon kirja-aines on minulle lukijana elämänmakuista maalaiselämän kuvausta: vaikeuksien kautta voittoon -sankaritarina. Pääjuonena puukon ja kirveen korkeaveisu – metsurin savottatyöt; melankolisena taustahymninä 1930-luvun koillismaalaisen asumisen ankeus. Hoi me nykyeläjät: pärjäisimmekö?!
Mukavan tutunmakuisen kultturellin mielenläikähdyksen tuo Tepon maininta äidistään, joka hoiti kirjastoa sivutyönään. ”Öljytuikun valossa kirjaan syventynyt äitini suoritti kolmea asiaa yhtä aikaa: luki kirjaa, kutoi käsityötä ja napsi puolukoita pöydälle asettamastaan kupposesta.”
”Kalansaanti Virranniemen lähivesiltä oli niin itsestään selvää, että mieleen on jäänyt äidin usein käyttämä lause: Menkääpä poijat ongelle, että saadaan kalakeitto pöytään! Me Liisan kanssa kuoritaan sillä aikaa potut valmiiksi.”
Kirjassa esitetty perheen, suvun, sopuisuus on ihailtavaa. Teppo oli iäkkäitten vanhempien nuorimmainen. Kuusilapsisen uusioperheen (kun ensimmäinen äiti menehtyi synnytykseen) lapset olivat iältään: Lauri 14, Sakari 12, Liisa 9, Erkki 7 ja Matti 3 vuotta, kun Teppo 26. helmikuuta 1935 syntyi 42-vuotiaan Selma-äidin nuorimmaiseksi. Isä Uuno Antti oli 45-vuotias.
Tepon lapsuudenkoti oli pienehkö hirsirakennus, jossa oli yksi kamari. Mitään nykyajan mukavuuksia ei ollut, ei sähköä, ei vesijohtoa, ei viemäriä. Ruokavesi otettiin läheisestä Kitkajärvestä. Kesällä vesi kannettiin taloon korennolla ja talvisin vedettiin vesikelkalla. Matkaa rannasta taloon oli 150 metriä. Pihassa oli kyllä avokaivo, mutta sen vesi ei kelvannut ruokakäyttöön. Talvisin taloa lämmitettiin puuhaloilla. Lämmitystä varten kamarissa oli kakluuni ja pirtissä leivinuuni. Keittiö lämpisi puuhellalla. Leivinuunin kyljessä oli avonainen piisi, jossa talvisaikaan poltettiin tervashalkoja, jotta saatiin valoa huoneeseen. Oliko muita valonlähteitä, öljylamppu?
Paljon, paljon kiinnostavaa jää kirjasta sanomatta näin lehtiarviossa. Tepon kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua! Evakkoaikana poika pääsi käymään elokuvissa suojeluskunnan talolla Haapavedellä. Oliko se ensi kokemus? Entäpä kulttuurin kohtaaminen kunnallispäättäjänä, vaikuttajana. Mistä juontui rakkaus kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen? Kodin komea taidekokoelma ja suuri kirjakaapisto ei jäänyt huomaamatta, kun pistäydyin Virranniemien Kitkantien kerrostalokodissa Kuusamossa.
Takaisin Tepon nuoruusaikaan: Opiskelijoina Mustialan maamiesopistossa asustettiin ilman mitään mukavuuksia: ”Puusee oli pihan perällä, vesijohtoa ei ollut, oli puilla lämmitettävä kakluuni. Sähköt sentään oli. Asuinkaverin kanssa pohdittiin mihin helkkarin muinaismuseoon olimme joutuneet ja pitääkö tosiaan tänne päästäkseen ponnistella aikaisemmissa opinnoissa yli yhdeksän keskiarvoihin.”
Omien lapsuusmuistojen häälyessä taustalla Teppo Virranniemen kirja on miltei sadunhohtoisen viehättävää, kotoista tekstiä meille ikäihmisille. Tarinointi nielaisee mukaansa. Tunnelmakuvien peruselementti on historian siipien havinaa, läiskettä, pauketta: uljaasti! Ensimmäinen uudisasukas saapui Virranniemelle vuonna 1692, esi-isä Iikka Lämsä. Suvusta ja perheasioista ei tässä sen enempää. Kannattaa lukea kirjasta myös evakkoreissut, riijuut ja rakkaudet. Talvisodan päättymisen julisti 6-vuotias ärrävikaa poteva pikku-Teppo kotinsa pihapiirille: ”Lauha on tullut.” Kommentti ensin kummastutti, kun mittari näytti -27,8 pakkasta aamulla, päivälläkin vielä -15 Celsiusta.
Niin, työn sankaruudesta piti puhuttaman. Entäpä työt heinämiehinä! ”Heinäkuisena maanantaiaamuna äiti herätti meidät kolme poikaa ja Liisa-siskon aikaisin. Hän oli keittänyt ohrajauhovellin ja kattanut aamiaispöytään ohrarieskaa, suolakalaa, kirnupiimää ja voita. Meidän tuli lähteä Paskarävälle heinäntekoon. Sääskiarmeija iski heti kimppuun, kun polku vei rämeiseen metsään. Asiaa ei helpottanut se, että molemmissa käsissä oli kantamus, jolloin sääskiä ei voinut hätistää pois. Pikiöljykään ei auttanut. Lukija voi hyvin kuvitella, että seitsenvuotiaan niittymiehen silmistä ei ollut itku kaukana.”
”Perille kuitenkin päästiin. Ensitöiksi kyhättiin kuusenhavuista laavu yöpymistä varten. Laitettiin lämpimät arat eväät mättäiden suojaan. Laajan niittyalueen niitto, heinien haravointi ja kuivaus sekä kuivien heinien kokoaminen suoviin kesti kolme ja puoli päivää.”
Lenataanpas taas Tepon kirjan sivuja eteenpäin; hypätään kesätuokiosta talveen: ”Kansalaiskoulu toimi Virkkulan kylällä kolme lukuvuotta ja se oli opettajanurani kenties värikkäintä aikaa. Esimerkiksi talviaamuina oppilaat purkautuivat autoista koulun pihalle ennen koulun alkamista. Oppilaat jakautuivat koulun kahteen luokkahuoneeseen (ovet avoinna) ja käytävään. Kukin opettaja vuorollaan piti heille päivänavauksen (oppilaat seisoivat) ja sen jälkeen joukko hajaantui vaeltamaan omiin opetustiloihinsa eri puolille Virkkulan kylää. Kolme opetustiloista, omani mukaan lukien, sijaitsivat kylän korkeimmalla kohdalla, jonne varsinaisesta koulurakennuksesta oli matkaa yli kaksisataa metriä. Koko matka oli jyrkähköä ylämäkeä, polku sinne oli lähes joka talviaamu tuiskuttanut umpeen, joten opettaja ja oppilaat astelivat edellä meneviin askelten jälkiin jalkansa sovittaen. Olihan se kaamosajan hämärässä jotenkin uskomaton näky. Kuudenkymmenen oppilaan nauha pahnasi umpihangessa viisitoista minuuttia päästäkseen perillä nauttimaan kansalaiskoulun opetussuunnitelman mukaista iloista ja pätevää opetusta.”
Elämänsä tähtihetken Pölkyn hallituksen puheenjohtajana Virranniemi koki Suomen Yrittäjien valtakunnallisessa kokoontumisessa Kuopiossa 1999 ottaessaan vastaan valtakunnallisen yrittäjäpalkinnon juhlassa Kuopion Musiikkikeskuksessa Kuopiossa. ”Valtaisa juhlasali ääriään myöten täynnä yrittäjiä eri puolilta Suomea. Mietin lievästi ahdistuneena povitaskussa olevaa rutistunutta puheeni konseptia -- Juhla alkoi ja muutaman taiteellisen ohjelmanumeron jälkeen tuli vuoroon yrittäjäpalkintojen jako. Pölkyn palkinnon otimme vastaan Joukon kanssa. Kun nousin puhujapönttöön ja näin edessäni salin täyttävän yrittäjäjoukon, tunsin olevani omieni joukossa. Jätin povitaskussa olevan paperilappusen unohduksiin ja pidin puheeni vapaasti, hieman hurmaantuneena tilaisuuden juhlallisuudesta. - - -” Musiikkikeskuksen täysi salillinen juhlaväkeä nousi seisaalleen pauhaavien suosionosoitusten myötä.
Käännetään esiin viimeinen kappale ”Uusi vuosisata, uusi elämä” Virranniemen elämäntarinaa: ”Työelämässä minulla oli kymmeniä vuosia tarkka vuosiohjelma. Oli syyslukukausi, joululoma, kevätlukukausi ja kesäloma. Kun työelämä eläkkeelle jäämiseen päättyi, päätimme vaimoni kanssa pitää kuitenkin kiinni totutusta vuosirytmistä ja keksiä uuden sisällön eri vuodenajoille. Nykyisin meillä alkaa syyslukukausi lokakuun alussa, jolloin muutamme Teneriffalle. Joululomalle palaamme Suomeen, jossa vietämme hieman pitemmän loman kuin ennen koulutyön aikana. Kevätlukukaudeksi menemme jälleen Teneriffalle, josta palaamme rakkaaseen Kuusamoon joskus huhtikuulla. Kesäloma meillä on ylellisen pitkä ja se vietetään aina Kuusamossa.”
”Niin kauan, kuin minulla on Luojalta armolahjana saatu terveys ja oman elämän hallintakyky jäljellä, minulla on kaikki. ”
