Osallistuin 1-7-8. yhdesä vävyni ja 32:n muun matkailijan kanssa niin kutsuttuun Tuglas-seuran Kuurinmaan retkeen. Tuglas-seura on virolais-suomalaisen kirjailijan Friedebert Tuglasin muistoksi perustettu eestiläis-suomalainen seura, joka vaalii paitsi Viron ja Suomen keskinäisiä kulttuuriyhteyksiä, myös yhteyksiä pienempiin sukulaiskansoihin tai kansansirpaleisiin.
Vanha Kuurinmaa sijaitsi Riianlahden eteläpuolella, kun taasen suomensukuiset liivit asuivat alun perin Riianlahden pohjoisrannalla ja siitä itäänpäin Väinäjoen varrella. Toisin sanoen matkamme suuntautui Latvian pääkaupungin läheisyyteen, hävinneiden tai häviämässä olevien kuurien ja liivien asuinalueille.
Kuurit olivat liettualaislättiläinen kansa, jotka ovat jo sulautuneet latvialaisiin, ja liivit suomalaisugrilainen kansa, jota äidinkielenään puhuu korkeintaan kymmenen, mutta jonka vanhaa kulttuuria on koetettu voimakkaasti ja kansanperinnettä ylläpitää. Liivin kieltä hallitsevia ja harrastavia kait löytynee parisen sataa.
Sana ”liivi” tarkoittaa hiekkaa. Kysymys oli hiekan kansasta, joka eli meren läheisyydessä juuri hiekkaisen rannikon ja sisämaan metsävyöhykkeen rajamailla. Tämän kansan pääelinkeino oli kalastus, ja siksi se oli veneiden ja kalastusvälineiden rakentajakansaa. Toisaalta liivit olivat merenkulkijoita, jotka toimivat miehistönä Itämeren kauppaa harjoittavissa laivoissa.
Koska liivit asuivat kovin karulla alueella, he kasvattivat vain lähinnä perunoita ja muita juurikasveja hiekkaisessa, mutta voimakkaasti lannoitetussa maassa.
Koska liivien elinkeinot olivat näin yksipuoliset, he olivat pakosta kovia kauppamiehiä.
Lähdimme siis Helsingistä 1.8. klo 8,00 ja kuljimme Eckerö Linen m/s Finlandialla Tallinnaan, jossa odotti bussi. Sillä lähdimme saman tien ajamaan Itämeren rannikkoa länteen ja etelään.
Salacgriva–nimisessä kaupungissa söimme lounaan ja jatkoimme Tukumsiin Riikan pohjoispuolelle. Siellä olimme yötä. Seuraavana päivänä kuljimme useiden pienten liiviläiskylien (Kandava-Sabile- Talsi-Roja -Mustanum-Kuolkka-Pitrog-Piza) kautta Ventspilsin, jonka esikaupungissa Iressä oli meneillään liiviläiskansan jokavuotiset kansanjuhlat.
Tässä Ventspilsin kaupungin hotelli Dzintarjuurassa yövyimme kaksi yötä ja seurasimme heimokansan juhlia.
Juhlaan kuului ennen kaikkea musiikkia, kaiken kaltaista, soittoa, kuorolaulua, yksinlaulua, kavartettilaulua ja laulunäytelmä. Lisäksi siihen kuului tietysti puhe ja runonlausuntaa.
Virolaisetkin kävivät siellä esittämässä kuorolaulua. Juhla huipentui kulkueeseen, jossa kuljetettiin komeaa seppelettä kohti merta. Ensimmäisenä kulkueessa olivat tietysti seppeleenkantajat, sitten torvisoittokunta, sitten kuorot ja sitten yleisö.
Matkaa merelle oli 1- 1½ km. Rannalla odotti vene, jolla seppele soudettiin kauas merelle ja laskettiin aalloille. Se oli liiviläisten lepytysuhri meren jumalattarelle, että tämä muistaisi heidän isiään ja poikiaan, jotka kalastajina ja merenkulkijoina olivat alati meren armoilla.
Joku saattaa kysyä, mikä on liiviläisten kristillinen identiteetti, kun tuollaisia ”pakanallisia” menoja suositaan? Kristinuskon asema Baltiassa yleensäkin on erittäin ohut. Tälle tosiasialle löytyy syynsä historiasta.
Kristinusko tuotiin Baltiaan valloittajien toimesta ja miekkalähetyksenä. Se oli valloittajien uskonto, väkisin ympätty, eikä saavuttanut sen enempää liivinkansan kuin muidenkaan Baltian alkuperäiskansojen sydämiä.
Mikään kristillinen usko ei ole juurtunut kunnolla Baltian kansojen sydämiin. Siksi se on edelleen kaikenlaisten uususkontojen luvattu temmellyskenttä.
Kansallista identiteettiä etsitään juuri muinaisuskonnoista. Ei tarvinnut olla iso kaupunki, kun kirkkoja ja temppeleitä oli joka lähtöön, oli luterilaisilla, katolisilla baptisteilla, ortodokseilla, helluntailaisilla, adventisteilla jne. Valinnan varaa löytyi joka lähtöön.
Ventspilsistä matka jatkui Kuldigaan. Tutustuttiin erikoiseen suitien kansanryhmään, joita ei uskonpuhdistukset eivätkä muut henkiset ja hengelliset mullistukset olleet järkyttäneet, vaan he olivat pitäneet kiinni roomalaiskatolisesta uskostaan, kun heidät kerran oli siihen käännytetty. Kaikki muut ympärillä olevat kansat olivat Rooman kirkon jättäneet, mutta tämä piskuinen kansa piti siitä kynsin hampain kiinni.
Tuo on koko Baltian alueella harvinaista uskonnollisuutta, kun muutoin, kuten sanottu, uskon asioilla ei siellä paljon päätä vaivattu.
Suitien luota menimme Aprikin kartanoon, jonka ovat joskus omistaneet C.G. E. Mannerheim ja Anastasia Aarapova, siis silloin kun meidän marsalkkamme oli vielä tsaarin armeijan eversti ja ihan kunniallisesti naimisissa.
Tämä kartano ei tainnut Mannerheimien omistuksessa olla kuin alun toistakymmentä vuotta, ja levottomasti liikekannalla oleva Mannerheim taisi käydä siellä vain silloin tällöin paidan ja ratsastussaappaat vaihtamassa. Nykyisin Aprikin kartanossa sijaitsee koulu, eikä sinne sisälle ollut menemistä.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Liepaja eli saksalaisittain Libau, jossa oli nähtävää ja tutustuttavaa vaikka kuinka paljon. Liepajassa oli neuvostoaikana sotasatama ”karosta”, joka oli sellaisenaan aivan oma sotilaskaupunkinsa, ja tietysti aivan suljettu ulkopuolisilta.
Nykyisin siellä on Latvian armeijan kasarmialue, eikä alue ole ensinkään suljettu. Aika lähellä tätä neuvostoajan komistusta sijaitsi 1940 teloitettujen juutalaisten muistomerkki, jonne Israelin valtio oli rakentanut mahtavan menoran eli seitsenhaaraisen kynttilänjalan selventävine teksteineen ja valokuvineen. Niiden mukaan paikalla teurastettiin yhtenä ainoana päivänä 6345 juutalaista, joista noin 1000 sylilasta.
Varsinaisen likaisen työn tekivät saksalaiset rutinoituun ja huolelliseen tapaansa, mutta alkuvalmistelun eli juutalaisten ilmiannon ja kuljetuksen paikalle hoitivat paikalliset vapaaehtoiset aivan kiitettävällä ahkeruudella. Sama oli tapa ja systeemi kaikkialla Baltiassa ja Puolassa, mistä nykyisin häveten vaietaan, tai jopa jyrkästi kiistetään niin kuin Puolassa. Karhu ja susi ovat kilttejä ja säyseitä petoja ihmisen rinnalla.
Liepajassa sijaitsee myös kuuluisa jääkärien valakirkko. Täällä Suomeen lähdössä olevat jääkärit vannoivat uskollisuutta Suomen lailliselle hallitukselle. Se tarkoitti sitä, että he asettuivat silloin selvästi valkoisten puolelle käynnissä olevassa sisällissodassa, ja heistä olivat eronneet niin kutsutut punajääkärit eli sosialisteihin lukeutuneet jääkäripataljoona no 27:n jääkärit. He hakeutuivat aikanaan punaisten puolelle.
Viimeisenä kokonaisena Liivinmaan päivänä kiertelimme eteläistä Kuurinmaata eli Etelä Latviaa, josta mainitsen kaksi erikoisuutta, Saldús-nimisen pikkukaupungin, joka oli Latvian karkkipääkaupunki. Se oli maineensa ansainnut, sillä siellä oli joka askeleella makeisia vaikka mihin lähtöön. Turistirysäksihän se oli tarkoitettukin, ja vaikka me olimme kaikki jo ikääntynyttä porukkaa, niin kummasti mammat ja papat karamellejä hamstrasivat. ”tietysti lastenlapsille”. Minut vanhan historian maikan vangitsi Jaunspilsin vanhalinna ravintoloineen, krouveineen, museoineen ja näyttelyhuoneineen. Me söimme kaikki linnan ravintolassa, mutta sitten minä hävisin museoon ja näyttelytiloihin, ja uppouduin sen nähtävyyksiin niin, että minut piti kännykällä herättää armottomaan nykypäivään. Kysymyksessä oli van Eyck suvun vanha aateliskartano, jonka historia ulottui aivan 1200-luvulle saksalaisen ritarikunnan päiviin. Lakkautetun ritarikunnan yksi suurmestari sai täältä läänityksensä. Hän ei ollut ainoastaan moision eli kartanon herra, vaan hänellä oli kokonainen linna armeijoineen.
Viimeisen yömme Latviassa vietimme Siguldassa ja samannimisessä hotellissa. Sieltä viimeisenä aamuna lähdimme ajamaan kohti Tarttoa, jossa söimme lounaan. Sieltä suuntasimme Tallinnaan ja suoraan Finlandia laivalle. Matkamme oppaina toimivat Juuso-Ville Gustafsson, joka edusti suomalaisuuden liittoa ja Tapio Mäkeläinen, joka oli Tuglas-seuran opas.
Vävyni kanssa huomasimme pian olevamme rumia ja harmaita ankanpoikasia muutoin vitivalkoisessa joutsenlaumassa. Matkatoverimme olivat niin kiihkosuomalaisia kuin laki salli, ja muutama kenties yli senkin.
Matkaoppaamme heitto vieraiden kielten taitamisen hyödyllisyydestä sai myrskyn aikaan. Hänelle ja meille muille valkaistiin, että ruotsi oli siirtomaaherrojen kieli, eikä kukaan kunnon isänmaallinen suomalainen ainakaan ryssän kieltä opetellut.
Ja kuitenkin olimme koko ajan retkeilleet alueella joita olivat vuorotellen hallinneet Saksa, Puola Ruotsi ja Venäjä, ja jossa edelleen puhuttiin kaikkia näitä kieliä sekä lisäksi omia kansallisia kieliä ja murteita.
Meille itsepintaisesti jankutettiin, että Suomi oli ainoa poloinen Itämeren maa, jossa vielä entisen vallankäyttäjän kieltä, ruotsia, käytettiin ja opetettiin.
Se kylmä tosiasia, että kaikissa Baltian maissa puhuttiin toisena kielenä venäjää, jopa niin että Tallinnan ja Riikan pormestarit olivat venäjänkielisiä, ei uponnut mitenkään heidän aivopoloisiinsa.
Yhdessä vaiheessa ehdotin jo vävylleni, että eiköhän kajauteta ilmoille vanha kunnon internationaali, jossa lauletaan mm.: ”Tää on viimeinen taisto rintamaamme yhtykää ja huomispäivän kansat on veljet keskenään.” Kaverini tykkäsi, että se saattaisi olla viimeinen laulu, jonka yleensä laulamme. Kenties tämäkin kirjoitus olisi jäänyt kirjoittamatta sen internationaalin ansiosta.