Venäjän ja Ukrainan suhteet näyttävät menevän huonompaan suuntaan jatkuvaan tahtiin. Venäjän tai entisen Neuvostoliiton ”ystävät” ovat kaikonneet sitä mukaan, kun mahdollisuuden alustalaisille ovat avautuneet. Itä-Eurooppa jätti Neuvostoliiton kanssa solmitun avioliiton, perässä seurasivat Baltian maat ja Kaukasuksen osat.
Suomi onnistui pyristelemään viime hetkillä irti osasta Neuvostoliiton kanssa tehdyistä ”sopimuksista”, mutta alueluovutukset jäivät voimaan. Äiti-Venäjän syleilystä ei kukaan näytä oikein pitävän – mistähän syystä?
Historiallisesti tarkasteltuna imperiumit noudattavat samaa elinkaartaan alkaen laajentumisesta päätyen aikanaan supistumiseen. Tämän kokivat Ranska, Englanti, Espanja ja viimeisenä Neuvostoliitto (Venäjä). Kehityskaaret noudattavat samaa mallia syystä tai toisesta. Tosin entisten siirtomaaisäntien suhteet entisiin alusmaihin vaihtelevat. Osalla on edelleenkin toimivat suhteet ja esimerkiksi Englannin kuningatar on edelleenkin Australian valtionpäämies.
Australian valtiomuoto on perustuslaillinen monarkia, jonka valtionpäämies on kuningatar Elisabet II, joka on myös Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar. Australiassa hänen valtaansa edustaa liittovaltiotasolla kenraalikuvernööri ja osavaltiotasolla kuvernöörit. Käytännössä maata johtaa pääministeri, jolla on laajat toimeenpanovaltuudet.
Muutamat Neuvosto-Imperiumin osat jäivät löyhään liittosuhteeseen nykyiseen Venäjään Neuvostoliiton romahtaessa 1990-luvulla. Osa entisistä ystävistä, kuten Georgia ja Ukraina, joutui sotatilaan entisen isäntänsä kanssa. Nykyisistä maista Valko-Venäjä yrittää tasapainotella Putinin painostuksen alla. Ne, jotka eivät taipuneet hyvällä, joutuivat armottoman painostuksen kohteeksi. Yhteiseltä, oikealta tieltä ei ole poikkeamista.
Venäläiset noudattavat yleensä aina hyväksi koettua kaavaa, joka on toiminut 200 vuotta. Sisäisen sekaannuksen tiimellyksessä järjestetään ”kansanäänestys”, jolla haetaan oikeutus Venäjään liittymiselle. Lista onnistuneista kansanäänestysjärjestelyistä on pitkä alkaen Kaukasuksen maista, Kiinan ja Mongolian jättimäisistä osavaltioista aina Baltian maihin saakka. Viron tie ei ollut kovinkaan kaukana Suomen osalta. Vapaudella on aina kova hinta.
Viimeisimmistä valloituskaavan applikaatioista mainittakoon mm. Tšetšenia, joka äänestytti itsensä yli 70 %:n kannatuksella Venäjän federaation tasavallaksi. Uusin äänestystuloksella liitetty alue on Krimi.
Viimeisinä vuosina tulilinjalla on ollut Ukraina, joka ei ole taipunut Venäjän tahtoon itsenäisenä valtiona. Ukrainan suurimpina synteinä ovat luonnollisestikin itsenäistyminen Venäjästä ja lähentyminen Länsi-Eurooppaa, Euroopan unionia ja Natoa. Venäjä ei halua Natoa mistään hinnasta takapihalleen kuten ei myöskään Kaukasuksella olevan Georgian rajalle. Tuskinpa myöskään Suomen ja Venäjän rajalle Nato on tervetullut.
Mistä Ukrainan antipatiat Venäjään kohtaan johtuvat? Avioliitot Venäjän ja sitä seuranneen Neuvostoliiton kanssa eivät olleet missään kolkassa onnistuneita. Suomi ja suomalaiset olivat tyytymättömiä aikoinaan mitättömistä syistä Venäjään ja tsaariin. Tsaarin aika ei ollut todellisuudessa niinkään huono Suomelle, mitä on annettu ymmärtää. Venäjä kehitti ja loi nykyisen Suomen taloudellisen perustan. Ruotsin vallan ajasta ei voida sanoa samaa.
Neuvostoliiton suhtautuminen alusmaihinsa oli aivan toinen. Poliittisen alistamisen lisäksi menetelmiin kuului henkinen ja taloudellinen alistaminen. Ukraina on kokenut 1920-luvulta alkaen näännytyspolitiikan, jolle tuntee historiassa vertojaan ehkä vain kommunistinen Kambotza, jossa punaiset khmerit näännyttivät tai tappoivat viidesosan väestöstä. Ukrainan katastrofia ei ole vielä toistaiseksi julistettu kansanmurhaksi, mutta sen se kyllä ansaitsisi.
Ukraina on aina ollut Euroopan vilja-aitta, mutta virallisen historiankirjoituksen mukaan Ukrainaa kohtasivat vuonna 1918 ja 1930-luvulla katovuodet, jotka näännyttivät kansan nälkään. Katovuodet olivat virallinen totuus, mutta todellinen totuus oli aivan muuta. Venäjän oma vallankumous vuonna 1917 sotki tulevan Neuvostoliiton talouden täydellisesti, jolloin viljaa piti saada jostakin pakolla.
Pakko-otot ja kulakkisodat riehuivat Venäjällä ja Ukrainassa, josta kaikki mahdollinen ja mahdoton vilja tuli rahdata Moskovaan jaettavaksi teollistuvalle ja nälkää näkevälle Neuvostoliitolle. Ei tässä vielä kaikki. Neuvostoliitolla oli huutava pula ulkomaanvaluutasta, jota voitiin saada pelkästään viljanviennistä. Se vilja, jota ei rahdattu Neuvostoliiton kaupunkeihin, vietiin Ukrainasta Odessan kautta pakko-ottoina Länsi-Eurooppaan valuuttatulojen vuoksi. Ukrainaa kohtasi Holodomor eli nälällä tappaminen
Vasta viime vuosina on onnistuttu paljastamaan Ukrainan karmean nälkäkatastrofin laajuus suorien ja epäsuorien tilastojen avulla. Nälänhädästä puhuttiin, mutta suomettumisajalle tyypilliseen sävyyn hyssytellen. Ei pidä herättää nukkuvaa karhua. Euroopan parlamentin päätöslauselman mukaan lokakuulta 2008 parlamentti ”tunnustaa holodomorin eli Ukrainan vuosien 1932–1933 keinotekoisen nälänhädän järkyttäväksi rikokseksi Ukrainan kansaa ja ihmisyyttä vastaan”.
Neuvostoliitto yritti peitellä rosvopolitiikkaansa kaikin keinoin eikä virallinen Venäjä vieläkään myönnä asioiden todellista laitaa. Ukrainalla ja Ukrainan kansalla on pitkä muisti. Huono ja epäinhimillinen kohtelu kulkeutuu perintönä ihmisiltä seuraaville sukupolville. Hieman samalla tapaa kuin suomalaisten ryssäviha, joka on perua historian syövereistä aina rappasodista (pitkä viha) ja isosta vihasta alkaen. Puhutaan kansakunnan muistista. Baltian maatkaan eivät halua kokea uutta Siperiaa ja uutta taloudellista riistoa.
Ukrainan viimeisin veto oli Ukrainan ortodoksisen kirkon irrottaminen Moskovan patriarkaatin hallinnasta. Vetoa luonnehditaan poliittiseksi, mutta onko sillä merkitystä, jos asiaa tarkastellaan Venäjän harjoittaman nykypolitiikan valossa: Krimin miehitys, Itä-Ukrainan sotatila ja näytösluonteiset provokaatiot, jotka ovat toisintoja Mainilan laukauksista.
Herääkin kysymys siitä, miten joku isäntä (valtio) voi toimia siten, ettei ystäviä oikein löydy koskaan eikä mistään ilmansuunnasta. Mikä itänaapurissa oikein mättää? Onhan tuo saavutus tuokin omalla tavallaan.
Kannattaa lukea Anne Applebaumin kirja ”Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa”. Loppupäätelmänä voisi todeta, että se, mitä tapahtui Ukrainassa 1920–1930 -luvuilla, toistuu tänä päivänä Venäjästä irti pyristevissä alustamaissa, tosin ilman nälkään näännytystä. Miksipä muuttaa aina hyväksi todettuja toimintapoliitikkoja.
