Pitäisi tavata,
vanhusta ja tai sairasta.
Yleensä lupaan,
pystynkö toteuttamaan?
Se onkin erikseen,
”tehtyine” kiireineen..
Harvemmin toteutuu,
useimmiten unohtuu.
Aivan sattumalta,
lähdin siltä seisomalta.
Olimme kyläilystä sopineet,
alustavasti raatailleet.
Keskustelimme normaalisti,
ehkä ilta kuuteen asti.
Katsoit jälkeeni ja vilkutit,
käden puristus, vilkutus,
se oli viimeinen.
Kuuntelenko ystävääni?
Ihmistä ikäistäni?
Kadulla nuorukaista?
Mummulassa pikkulasta.
Muistaisin tapaaminen,
voi olla viimeinen,
halaaminen,
kädenpuristus kaikkinen.
Luojani ei tule kysymään:
”Oletko valmis lähtemään?”
