Suomessa on tuotettu sosiaali- ja terveyspalveluja tehokkaasti. Koulutettu ja työlleen omistautunut hoitohenkilöstö on tehnyt työtään pienillä palkoilla ja välillä niukalla miehityksellä. Hoitoalan työehtosopimuksista neuvotellaan parhaillaan, kun nykyiset työehtosopimukset päättyivät tammikuun lopussa. Toivottavasti neuvotteluissa saavutetaan sellaiset raamit, jotka parantaisivat alan työntekijöiden arvostusta ja työoloja.
Asiakkaat toki varmasti arvostavat hoitotyön tekijöitä, mutta mikä lienee työnantajien arvostuksen laita? Ei kovin kummoinen, jos sitä vain palkalla mitataan. Hoitotyötä tehdään yhä tiukkenevilla resursseilla ja pienillä palkoilla. Työntekijät ikääntyvät, eikä ala houkuttele nuoria. Isona tekijänä tässäkin on palkkaus – erityisesti pääkaupunkiseudulla ja kasvukeskuksissa, missä erityisesti asumiskustannukset vievät ison osan tilipussista, on pienellä palkalla vaikeaa tulla toimeen. Toisaalta palkka toki on yksi arvostuksen mittari; kirjaimellisesti elintärkeästä työstä tulisi saada nykyistä parempi korvaus.
Yksityiset sote-palvelut tuotetaan julkisella rahoituksella – käytännössä säästöä (eli samalla voittoa omistajille) tehdään teettämällä työ halvemmalla. Voitto otetaan pahimmillaan siis suoraan työntekijöiden selkänahasta: pienempinä palkkoina, työsopimusten pätkimisenä, nollasopimuksia tekemällä… sinänsä nämä toimet voivat olla tulevienkin työehtosopimusten mukaan ihan laillisia, mutta onko se oikein työntekijöitä kohtaan?
Myös kuntasektorilla on parannettavaa työntekijöiden palkkauksessa ja työolosuhteissa. Valitettavasti moni yhä kovin hierarkisen alan työntekijä ei uskalla esimerkiksi puhua epäkohdista julkisesti. Organisaatioita ja työyhteisöjä onkin kehitettävä avoimemmiksi, ja sen työn on lähdettävä jo hallinnon ylimmiltä portailta.
