Sehän on normaalia elämänmenoa, kun ikää karttuu niin aikojen saatossa olleet tapahtumat kelautuu kuin itsestään mielikuviin. Näitä sattumuksia ikäänkuin välähtää silmien eteen, varhaislapsuudesta lähtien. Kun kohta kolme varttia itselläni on takanapäin niin selvästihän tässä on kysymys yksin iän tuomista ”rasitteista”.
Nyt kun kansallispuistot ovat olleet viime aikoina tapetilla, lähinnä Hossan vuoksi, muistelen aikaa kun Oulangan kansallispuistoa ei vielä oltu perustettu. Kuusamon isojaossa -50 luvun puolivälin tienoilla lohkottiin nykyisen puistoalueen sisälle ns. niittypalstat niille tilallisille, joilla oli nautintaoikeuksia näillä alueilla. Kotitilalleni erotettiin kaksi palstaa (pieniä) Oulankajoen kahtapuolen n. 1-2 km Taivalkönkäältä alaspäin. Tätä ennen niittyjen nautintaoikeudet olivat ennen erotusta Oulankajoen Hepokoskelta Taivalkönkäälle saakka yhdessä isäni ja hänen veljensä yhteiskäytössä.
Näissä maisemissa olin alle kymmenvuotiaasta, alun toiselle kymmenelle niittyhommissa. Hepokosken kupeelta Taivalkönkäälle saakka joen kahta puolen olen kalunnut nämä niityt.
Vaikka työ ei kaikiste ollut kovin mieluisaa, muistan elävästi kuinka jo silloin ihailin näitä maisemia. Töiden lomassa kalastelin enimmiten uistimilla, isäni kanssa pidettiin verkkoja. Joessa oli runsaasti monenlaista kalaa ja sitä tarvittiin koska sen varaan laskettiin paljon kun ruokatavaroita otettiin mukaan. Viikon reissujahan nämä kertaalleen olivat. Jos oli hommat jääneet kesken jatkettiin seuraavalla viikolla.
Kun heiniä oli niitetty ja kuivattu sopiva määrä laitettiin latoon heinärintuus, jossa oli hyvä yöllä nukkua. Oulangan heinissä oli verraton tuoksu, jonka vielä tänäpäivänäkin aistin. Tällaisessa vuoteessa tekee mieli vieläkin nukkua.
Turistejahan kulki näillä kairoilla siiheenkin aikaan verraten runsaslukuisesti. Kateellisena seurasin heidän vapaa-ajan viettoa ja toivoin joskus itse pääseväni samaan tilanteeseen.
Yhden turistipariskunnan tapaus on jäänyt pysyvästi mieleeni. Isällänihän oli tapana aamulla aikaisin n. 4 maissa ns. aamukasteella nousta niittämään. Hänen siinä niiton lopetettuaan ja alettuaan ”saikan” (teen) keittoon n. kuuden maissa hän kuuli ikäänkuin huutoa alempaa joelta. Kun huuto jatkui ja jatkui ja vaikutti siltä että jossakin on hätä, päätimme lähteä siitä paikasta isä, minä ja veljeni veneellä joen alajuoksulle, josta ääni kuului katsomaan tilannetta.
Reilun kilometrin soudettuamme jokea alaspäin tulimme Aventolammelle, jonka etelärannalla, lounaispohjukassa näimme kaksi henkilöä, jotka huitoivat käsillään ja huutivat. Menimme heidän luokseen. Pariskunnalta pääsi helpotuksen huokaus kun tulimme heidän luokseen. Huudon syyhän selvisi heti. Pariskunta oli lähtenyt Kiutakönkään lossilta taivaltamaan joen etelärantaa ylöspäin ja saapuivat illansuussa Aventolammille, matkaa oli kertynyt n. 7 km. Miehen ongittua ja saatuakin ison hauen n 5-6 kg he päättivät päivänpäätteeksi asettua latoon yöpuulle. Aamuyöstä he olivat heränneet äänekkääseen mörinään, mikä kuului läheisestä Oulankavaarasta. Pariskunnalle tuli hätä ja he tuotapikaa ottivat hiirrenpätkät ja nousivat ladon katolle suojaan. Koska oli suuri pelko ja hätä he alkoiva toimia huutamalla apua. Meidän tullessa paikalle karhun mörinä-äänet olivat jo tauonneet vajaa tunti sitten.
Pariskunnallahan retki keskeytyi siiheen paikkaan. He pyysivät meitä kuljettamaan heidät Kiutakönkään lossille veneellä koska maastoon he eivät uskaltaneet enää lähteä.
Tottahan me hätään joutuneita autettiin ja veljeni kanssa saatettiin heidät turvaan lossille. Isä lähti heinähommiin. Oli melkoinen urakka meillä poikosilla tehdä tämä lossireissu, meno oli verrattain helppoa mutta vastavirtaa n. 7 km ja lopussa vielä kiikkerä Hepokoski. Taisimme levätä reissun päätteeksi ja jatkaa heinäntekoa seuraavana päivänä.