Viimeaikainen dna-tutkimus on paljastanut uusia näkökulmia myös kuusamolaisten sukujen taustoista. Perinteisellä kirkonkirjoihin perustuvalla sukututkimuksella päästään noin 1600-luvulle.
Viime aikoina on kirjoitettu paljon kuusamolaisten dna-perimästä lähinnä lääketieteelliseltä kannalta. Kuusamo on ollut erikoinen enklaavi Ylämaalla (nykyisin Koillismaalla), jonne saapuivat muutamat perussuvut 1600-luvun aikana. Tosin alueella asui muutamia saamelaisia (lappalaisia) sukukuntia, jotka sulautuivat tuleviin lantalaisiin.
Kuusamolaisten sukujen jäljet päättyvät sinne, minne kirkonkirjat loppuvat. Kirkonkirjat ovat olleet perinteisen sukututkimuksen tietolähteinä. Lisäksi voidaan käyttää vanhempia kirjoitettuja tdokumentteja kuten maakirjoja, sotaväen ottoja ja ruotukirjoja. Näiden lähteiden ongelmana on se, että niistä puuttuvat sukututkimuksen kannalta olennaiset syntymäajat ja sukunimet. Syntymäaika on ainut varma keino, jolla voidaan saada henkilö ketjutettua ajassa taaksepäin. Lisäksi ihmisillä ei ollut vakiintuneita sukunimiä, jolloin henkilöt saattoivat esiintyä pelkkinä ”JönJönson”:nä tai asuinpaikan mukaan.
Sukunimi katsotaan uudempina aikoina perinnölliseksi lisänimeksi. Vanhimmissa dokumenteissa sukunimen periytyvyys ei ollut kovinkaan yleistä. Lähinnä se oli poikkeus. Kuusamoa koskevissa vanhimmissa verotusta koskevissa dokumenteissa muutamia sukunimiä kuten ”Riecki”, on tulkittavissa. Pakanuuden aikana ihmisellä oli yksi nimi, joka tuli yleensä talon mukaan. Kristinuskon ja kasteen myötä ihmiset saivat nimen, joka usein muodostui pakana-ajan talonnimestä. Ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun Kuusamossakin ihmisiä kutsuttiin talon mukaan: Joki-Pekka (talon nimi Jokela, isännän etunimi Pekka), jonka oikea nimi oli Pekka Määttä. Usein kävi myös niin, että asuinpaikka tai taloa vaihdettaessa muuttaja otti käyttöön talon nimen sukunimekseen. Kuusamossa papit oikoivat kuusamolaisten vääriä sukunimiä vielä 1900-luvun puolivälissä.
Tähän päättyy perinteinen sukututkimus, mistä eteenpäin on ollut hyvin vaikea jäljittää kaukaisempia sukujuuria. Kuusamon osalta oman ongelmansa muodostaa kirkonkirjojen palaminen 9/4 vuonna 1730, jolloin pappila paloi äkkiä perustuksiaan myöten arkistoineen, mikä asettaa omat rajoitteensa sukututkimukselle. Toisessa palossa kevättalvella 1760 ei liene tuhoutunut arkistoa. (Durchman.). Tulipalot eivät ole olleet mitenkään harvinaisia, sillä herran huoneita paljon varsin tiuhaan.
Kirkonkirjojen avulla ei päästä kovinkaan pitkälle historiassa. Kirjalliset lähteet eri muodoissaan ovat syntyneet varsin myöhään kirjoitustaidon yleistyessä. Dna-tutkimus avaa uuden maailman sukututkijoille, sillä ihmiset kantavat mukanaan esi-isiensä perimän, jonka he siirtävät eteenpäin. Perinteinen sukututkimus on keskittynyt mieslinjojen selvittämiseen, joka on tänä päivänä varsin helppoa internetin avulla, koska kirkonkirjat on skannattu verkkoon. Lähes jokaisesta kuusamolaisesta suvusta on tehty sukututkimus mieslinjan osalta perustuen kirkonkirjoihin.
Hyvin harvoin tehdään naislinjan eli äitilinjan sukututkimusta. En ole törmännyt vielä yhteenkään kuusamolaiseen naislinjan mukaiseen sukututkimukseen. Naislinjan mukainen sukututkimus on kuitenkin yhtä helppoa kuin mieslinjankin mukainen.
Nainen kuljettaa tietyt dna-osat mukanaan aikojen saatosta alkaen kuten mieskin. Seuraamalla näitä habloryhmiä voidaan tehdä linkityksiä elävien sukujen kesken. Totuushan lienee se, että kaikki me olemme lähtöisin Afrikasta. Raamatun mukaan esiäitimme olivat Eeva ja esi-isä Aatami. Dna-pohjainen vertailu mutaatioineen mahdollistaa nykypäivän Taunon ja Sepon sukulaisuuden laskemisen eli sen, kuinka monen sukupolven päässä on heidän yhteinen esi-isänsä.
Dna-tutkimuksilla, joita on tehty myös Kuusamossa ja joiden tuloksia ei ole yhdistetty yhteen tietokantaan, ei sukulaisuuksia voida selvittää. Suuren yhteisen tietokannan avulla voidaan sukulaissuhteet selvittää. Mitä enemmän näytteitä saadaan kerättyä, sitä tarkemmin voidaan laskea kuusamolaistenkin sukupuun rakenne ja haarat.
Dna-tutkimus on paljastanut monien sukukuntien yhteisen alkuisän. Suomen asuttamisen alkuaikoina oli kysymys loppujen lopuksi melko rajoittuneesta populaatiosta, josta huomattava osa on peräisin idästä. Suurin osa kuusamolaisista miehistä on Y DNA:n mukaan ”Ryssästä”. Tosin tuohon aikaan ei ollut mitään virallisia valtioita, ehkä Novgorod ja Bjarmia. Pienempi osa on peräisin länsi-Euroopasta. Venäjällä asuvien etnisten ryhmien väliset geneettiset suhteet kaatavat nykyiset näkemykset slaavilaisten perimästä. Tutkimukset kumoavat monia myyttejä venäläisten kansallisuudesta. Erityisesti DNA tutkimusten mukaan todettiin, että geneettisesti venäläiset eivät ole ”Itä-slaavilaisia” vaan suomalaisia. (Uusi Suomi.)
Naisten osalta tilanne on hieman erikoinen. Naislinjan suomalaisista edustajista yllättävän monien esiäitien dna-osumat (Mitochondrial DNA) löytyvät Euroopasta. ”Naiset ovat lännestä ja miehet idästä.” Tämä alkukotien sukupuolien välinen spatiaalinen ero on hämmästyttänyt tutkijoita, ja selittäviä teorioita on pyritty rakentamaan menneen historian avulla. Eräiden tutkimusten mukaan venäläisistä huomattava osa kuuluu samaan mieshabloryhmään kuin suomalaiset. Mitään isovenäläistä rotua tai kansaa dna-mielessä ei olekaan olemassa. Venäläiset ovat suomalaisia tai suomalaiset venäläisiä. Suomen asuttaminen on tapahtunut idästä päin ja osittain myös lännestä. On jopa arveltu, että venäläisten geeniyhteys selittyisi osaltaan 1700-luvun ison vihan ajalta, jolloin venäläiset polttivat, ryöstivät ja raiskasivat Suomea. Näin varmasti onkin. Mellastavat venäläissotilaat siittivät venäläissiemenensä suomalaisnaisiin. Naislinjahan ei näin tietenkään levinnyt ja rikastunut, koska venäläisiä naisia ei tänne tullut.
Oman ongelmansa muodostivat sotavangiksi otetut suomalaisorjat, jotka vietiin ”Venäjän”- maalle. Tätä ennen jo 1400-luvulla lähinnä novgorodilaiset olivat harrastaneet nykyisen Vienan alueella orjametsästystä. Suomalaiset vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset naiset ja miehet olivat ylimmän hintaluokan himoittua luksustavaraa idän, Aasian ja Arabian orjamarkkinoilla.
Suomalaisten äitilinjojen länsiyhteydet ovat dna-tutkimusten mukaan totta. Mikä selittää tämän sukupuolten välisen eron? Mikä oli se syy, että naisia tuli tai tuotiin Suomeen? Selityksiä on monia. On tietysti mahdollista, että suomalaisia naisia vietiin myös länteen, jolloin naislinjan jälkipolvet näkyvät dna-osumina mm. Ranskassa, Englannissa, Espanjassa, Norjassa ja Tanskassa.
Ruotsilla oli ensimmäisen ristiretken jälkeen 1150-luvulla vankka jalansija Suomen rannikkoseuduista. Tätä ennen alueilla seilasivat viikingit kauppa- ja ryöstöretkillä. Naisten geneettinen perintö yhdistetään usein viikinkien ryöstöretkiin. Viikinkien vaikutus mm. Brittein saarien geeniperintöön on vaikuttavan suuri. Orjat olivat tuolloin kysyttyä kauppatavaraa, ja arvellaan, että ainakin osa suomalaisista alkuäideistä olisi tätä perua. Kysymys ei välttämättä ole suurista määristä, mutta jos naislinja on pystynyt lisääntymään, on geneettinen perintö jäänyt näihin päiviin saakka. Eriskummalliseksi tämän asian tekee se, että äitilinjan osumia löytyy Euroopan rannikkomaista, kuten Espanjasta, Ranskasta, Brittein saarilta, Norjasta ja Tanskasta. Näin esimerkiksi oman äitini äitilinja, jonka viimeisin edustaja (Maria, s. 1691, k. 18.01.1768 Kuusamo (77 vuotta)) Kuusamon kirkonkirjojen perusteella oli naimisissa Pesosen (Antti Olavinpoika Pesonen Koskelainen, s. 1701 Kuusamo, k. 30.03.1775 Kuusamo) kanssa. Dna-osumat löytyvät Porin seudulta, Brittein saarilta, Tanskasta ja Ranskasta. Oliko Marian äitilinja viikinkien mukanaan tuoma orjanainen, joka kaupattiin Porin seudulla? Miten selittyvät Marian geneettiset naissukulaiset pitkin Euroopan rannikkomaita? Olivatko kyseessä naispuoliset sisarukset, jotka myytiin? Mahdollisia mieslinjan edustajia ei ehkä löydy siksi, että miesorjien kohtalo oli julmempi. Miehet eivät päässeet jatkamaan sukua, sillä heidän kohtalonsa oli sinetöity.
Kansat voivat matkata aikojen saatossa pitkiäkin matkoja ja omaksua uusia kieliä ja tapoja, mutta geenit kulkevat aina massissa mukana. Kielellisesti suomalaiset sijoitetaan perinteisesti Volgan mutkaan. Kulttuuri muuttuu ja ihmiset omaksuvat uutta. Ajasta, jolloin suomalaisen naisen piti pitää huivia (”huivipakko”), ei ole kovin pitkä aika. Koska kirjoittajakin muistaa sen.
