Vesireitit olivat tuolloin ainoita kulkuväyliä venäläisille ja novgorodilaisille saalistajille. Valkean meren pohjukasta avautuivat jokiyhteydet syvälle nykyistä Venäjää. Nykyinen Arkangel oli portti sisämaahan, jonne myös Carolus ja Dorde (Palosaari) saapuvat syysmyöhällä neljän viikon venematkan jälkeen. Syksy ja pohjoisen tuleva talvi painavat matkalaisten jokimatkaa.
Pohjois-Euroopan orjat kuljetettiin jokireittejä pitkin mm. Novgorodiin, josta matka saattoi sitten jatkua kauppaveneiden mukana edelleen suuria jokia, kuten Volgaa, Dnepria, Donia, pitkin Mustalle ja Kaspianmerelle. Etelän suuria orjakeskuksia olivat mm. Konstantinopoli (nyk. Istanbul). Orjia vietiin aina Intiaan saakka. Jopa Malediivien saarilta löytyi eurooppalaisia orjia.
Palosaaren lapset Carolus ja Dorde päätyvät Novgorodin orjamarkkinoille, jossa heidät kaupataan ensimmäisen kerran. Orjakauppa on eläinkauppaa, josta inhimillisyys on kaukana. Ostaja haluaa varmistaa kauppatavaran kunnon ja aitouden kaikin puolin. Hampaat kollataan kuin hevosilta.
Keitä olivat nämä orjametsästäjät ja vainolaiset, jotka tekivät ryöstöretkiä Oulua ja Turkua myöten? Pyyntiretket olivat hyvin organisoituja, sillä matkat olivat pitkiä ja vaivalloisia. Pohjan perän matkoilla tarvittiin lisäksi hyvää paikallistuntemusta. Toiminta muistutti hieman nykyistä kuusamolaisten hirviporukoiden toimintaa. Saaliin saaminen edellyttää paikallistuntemusta varsinkin, jos mukana on maksaneita asiakkaita, kuten saksalaisia metsästyksen harrastajia.
Ryöstely ja vainomatkat olivat molemminpuolisia, idästä länteen ja lännestä itään. Vihan ja pahan kierre ruokki itse itseään. Tulijoita oli ja meni varsinkin rannikkoalueilla. Suomen rannikkopaikkoja ryöstivät milloin ketkäkin. Asialla olivat viikingit lännestä ja esimerkiksi tanskalaiset ryöstivät Turun vuonna 1509. Idästä tulivat omat vainolaisensa. Kirkonkellot vaihtoivat soittopaikkojaan, sillä mukana vietiin kaikki vähänkin arvokas.
Mm. Krimin tataarit olivat erikoistuneet orjakauppaan, ja historia tuntee Karjalankin osalta heidän orjanpyyntiretkiään Pohjolaan. Saattoi olla niin, että tuolla syksyn 1497 metsästysmatkalla oli mukana tataareja tai novgorodilaisia kauppamiehiä. Matkat olivat pitkiä, vaarallisia ja vaativat resursseja, jolloin niistä pakostakin muodostui monitoimimatkoja. Ostettiin turkiksia, jos myyjiä oli. Ostettiin tai ryöstettiin tilanteen mukaan. Sadunhoitoinen ja pelottava Bjarmia (Permi), nykyisen Vienan meren ja Jäämeren rantamailla, tunnettiin jo tuolloin Rooman ja Kreikan kirjallisuudessa. Bjarmia asuttivat tuolloin suomensukuiset kansat. Ottar Haagonilaisen kirjoitusten mukaan tämän maan asukkaat puhuivat lähes samaa kieltä kuin fennit (saamelaiset). He olivat kuitenkin suurikokoisia ja rikkaita sekä iholtaan vaaleita.
Orjia tarvittiin palvelusväkenä, virkamiehinä, sotilaina ja vähäisessä määrin maaorjina. Maanviljelys otti ensiaskeliaan, mutta pääasiassa elettiin luontaistaloudesta. Silloisen idän Russian ja kultaisen Ordan alueiden maatalous oli vielä kehittymätöntä, joten maaorjista ei ollut juurikaan kysyntää. Ihmiset olivat kauppatavaraa ja markkinat olivat nykyisen Lähi-idän, Kaukasuksen ja Intian alueilla. Palvelusektori tarvitsi ilmaisia lisäkäsiä.
Miten on sitten mahdollista saada tietoa idän orjakaupasta? Eihän tuolloin ollut vielä paperia ja kirjoitustaitokin oli harvinaista. Kirjoitustaidossa oli eroja, sillä Lähi-itä tuntee erilaisilla tekniikoilla tehtyjä kirjauksia kiviin ja papyruksiin. Papyrusta ei pohjoisella pallonpuoliskolla kasva, mutta koivua kylläkin. Kaupankäyntiin ovat aina liittynyt kirjaukset, ja osaltaan alkeellinen verotuskin on edellyttänyt omaisuuden ylöskirjaamista, kuten myös itse kaupankäynti.