1960-luvun loppupuoli oli tuhoisa Soivion koululle. Nuoret lapsirikkaat perheet lähtivät leivän perässä Ruotsiin tai muuttivat rintamamiestiloille toisiin koulupiireihin. Yhtäkkiä lasten äänet koulun pihalla vaimenivat kunnes loppuivat kokonaan keväällä 1972.
Karvain mielin jätimme kauniin koulupihamme, kotimme ja mieluisaksi tulleen kylämme ystävällisine, tuttuine ihmisineen ja muutimme kirkolle Nilon yli tuhannen oppilaan ”opetustehtaaseen”.
Ahtaus päärakennuksessa oli tyrmäävä. Meidät uudet tulokkaat sijoitettiin onneksemme Kalle Karvosen omistaman puusepänverstaan tiloihin vastapäätä seurakunnan toista hautausmaata Kitkantien ja Muikkutien risteyksessä. Ahdastahan sielläkin oli, luokiksi tarkoitetut huoneet olivat pieniä isokokoisille 5.-6.-luokkalaisille, mutta kärsivällisesti sovittelemalla 32, joskus 37 koululaista saivat luokassa sijansa. Aluksi meitä oli kolme opettajaa oppilaineen verstaassa, mutta seuraavana vuonna kaikki kuusi huonetta olivat täydessä käytössä. Kuhinaa riitti pihalla ja ahtailla käytävillä.
Joulu lähestyi ja joulujuhlaa alettiin valmistella. Minun oppilaani eivät olleet sillä kertaa esiintymisvuorossa, saisimme tulla juhlaan yleisöksi. Lapset kuitenkin halusivat esiintyä, ja niin päätettiin järjestää oma juhla omassa luokassa.
Ohjelmasta ei siis ollut pulaa, mutta ongelmaksi tuli mistä saataisiin joulukuusi. Silloin eräs pojista, nimitän häntä Hannuksi, tarjoutui hankkimaan sen. Arvelin, että ehkä pojan isä omistaa metsää, ja kuusen saaminen sieltä olisi mahdollista. Olin vain tyytyväinen asioitten järjestymiseen.
Olisinpa ymmärtänyt ottaa asioista paremmin selvää!
Oma juhla vietettiin, kuusen äärellä laulettiin ja leikittiin. Kuusi oli sopivan kokoinen, kaunismuotoinen ja tuuhea, ja niinpä muutamat muutkin luokat lainasivat sitä omiin pikkujoulujuhliinsa.
Vieri viikkoja, tultiin jo pääsiäisaikaan. Eräänä päivänä ekaluokan opettaja Eeva tuli luokseni ja kertoi Hannun pikkuveljen kuiskutelleen hänelle, että se Hannun hankkima joulukuusi oli varastettu.
– Varastettu! Mistä?
Käräjätuomari Leppäsaajon kuusiaidan päästä! Voi kauhistus!
Otin Hannun puhutteluun ja poika tunnustikin tekonsa. Kuusi oli ollut niin soman näköinen, ettei hän ollut voinut vastustaa kiusausta ottaa se.
Asiaankuuluvan rehellisyyssaarnan jälkeen velvoitin Hannun menemään tuomari Leppäsaajon puheille, tunnustamaan kolttonen ja ottamaan vastaan rangaistus.
Soitin itse tuomarille, kerroin kuusen tarinan ja lupasin vastata rikkomuksesta.
Seuraavana päivänä Hannu kertoi käyneensä tuomari Leppäsaajon luona ja selvittäneensä asian. Mutta pikkuveli, totuudentorvi, tiesi kertoa, että kyllä Hannu oli yrittänyt, mutta rohkeus oli pettänyt. Lisäksi hän oli ilkkuen räkättänyt Hannulle, että tämä joutuu tyrmään ja mätänee sinne.
Soitin tuomarille ja hän kertoi, ettei poikaa ollut näkynyt ei kuulunut.
Oli aloitettava taas alusta. Uhkasin lähteä mukaan varmentamaan, että hän tekee kuinka on sovittu.
Tästä mahdollisuudesta Hannu ei pitänyt ollenkaan. Hän lupasi nyt todella mennä tuomarin luo tunnustuksin ja katumisin.
Seuraavana aamuna Hannu tuli puheilleni silmät kirkkaina ja helpottuneen oloisena. – Ei se tuomari aikonut minua vankilaan laittaa, mutta kyllä se minulle pitkään puhui kaikenlaista.”
Soitin taas tuomari Leppäsaajolle ja hän vahvisti Hannun kertoman. Asia oli kuulemma sovittu miesten kesken. Kylläpä helpotti opettajaparkaakin!
Sain oivan tilaisuuden selvittää koko luokalle, kuinka mitättömänkuuloisesta rikkeestä voi tulla koko elämän ajaksi merkintä papereihin, ja se voi olla esteenä kouluihin tai työpaikkoihin pyrittäessä. Hannu alaikäisenä lapsena tällaiselta säästyi, mutta jos hän olisi ollut jo 15-vuotias, olisi merkintä ehkä tullut. Varkaus on aina vakava rikos.
Aikanaan Hannusta varttui ihan kelvollinen mies, vastuuntuntoinen perheenisä ja veronmaksaja Suomen maahan.