Pääkirjoitus
1990-luvun puolivälin jälkeen voimaan astunut vesilintumetsästyksen lyijyhaulikielto on esimerkki lakimuutoksesta, jonka laadinnassa harkinta petti. Lyijyhaulikielto nykymuodossaan on paitsi turha, myös haitallinen.
Lyijyhaulikieltoa perusteltiin sillä, että puolisukeltajat nokkivat pohjamudasta lyijyhauleja ravintonsa mukana, mistä aiheutuu lintujen myrkytyksiä. Lain tarkoitus on hyvä, mutta se laadittiin liian ehdottomaksi. Maa- ja metsätalousministeriön asettaman lyijyhaulityöryhmän kanta oli, että lyijyhaulit tulisi kieltää sellaisilla alueilla, joihin kohdistuu kova metsästyspaine.
Lyijyhaulikielto on tarpeellinen alueilla, joilla vesilintuja metsästetään runsaasti. Tällainen on esimerkiksi Oulun edustalla sijaitseva Liminganlahti, joka kerää mittavan määrän linnustajia joka syksy.
Koillismaalla vastaavia paikkoja ei löydy. Laukausten, kuten saaliinkin, määrä jää vähäiseksi. Jos syrjäisellä metsälammella ammutaan laukaus vuodessa, ei lyijyhaulikiellolle löydy järkevää perustetta.
Kuluneet vuodet ovat osoittaneet, että korvaavien patruunoiden löytäminen on vaikeaa. Esimerkiksi teräshaulien käyttö on osoittanut ongelmalliseksi. Niiden teho on heikompi, mistä johtuen haavakoiden määrä on lisääntynyt. Vastuullinen metsästäjä pitää tietysti ampumamatkan tarpeeksi lyhyenä ja käyttää noutavaa koiraa saaliin etsinnässä.
Metsästyksen asemaa harrastuksena heikentää se, että lähinnä maaseudun harrastuksesta päättävät pääosin ihmiset, joilla ei ole omakohtaista suhdetta eränkäyntiin. Usein vastakkain asetetaan luonnonsuojelu ja metsästys, vaikka todellisuudessa riistakantojen säätely on sekä luonnonmukaista että tarpeellista. Esimerkiksi hirvikannan hallitsematon lisääntyminen johtaisi katastrofiin.
Hanhenmetsästyksen aloituksen myöhentäminen ja mahdolliset tiukennukset ampumaratojen käyttöön ovat nekin puhuttaneet metsästäjiä tänä syksynä.
Metsästysseurat ovat kylien vireimmin toimivia järjestöjä. Tätä kansalaisaktiivisuutta ei pidä nitistää, vaan tukea.