Pieni pinkki Nikonin pokkari. 12-vuotias Linda Laaksonen on matkalla Venäjällä yhdessä isänsä, kaverinsa ja tämän isän kanssa. Ympäröivää maailmaa tyttö tarkkailee kameran linssin läpi. Napsii kuvia kohtaamistaan karjalaiskylän ihmisistä, vanhoista puutaloista pitsilautoineen ja luonnosta.
Kuviin ikuistuu myös pieni seittiään kutova hämähäkki, joka sinistä taivasta vasten katsottuna näyttää lentävän ilmassa. Tavanomaisesta poikkeava kuvakulma tekee siitä ilmojen halki liitävän spidermanin. Kuva voittaa toisen sijan Nature Photon nuorten kuvakilpailussa ja palkinnoksi tyttö saa ensimmäisen järjestelmäkameransa.
Kahdeksan vuotta myöhemmin. Kuusamon Lahdentakana Kuusamojärven rannalla asuva Linda on 20-vuotias. Nuori nainen ja kamera ovat edelleen yhtä ja kameran kanssa on todistettu niin vuodenaikojen vaihtelut kotirannan koivuissa, vaihto-oppilasvuoden Argentiinan kadut kuin sisäiset oman mielen liikkeetkin.
Linda on tuore ylioppilas ja kädessä on lisäksi todistus juuri suoritetuista valokuvauksen perusopinnoista avoimessa yliopistossa.
– Valokuvaamisesta olen ollut kiinnostunut niin kauan kuin muistan. Vuosien mittaan intohimo on vain kasvanut. Unelmani on jonakin päivänä saada kuvaamisesta ammatti itselleni.
Voimattomuus. Jos masennus pitäisi tiivistää yhteen sanaan, juuri voimattomuus kuvaisi sitä Lindan mielestä parhaiten.
– Olin 14-vuotias kun minulle diagnosoitiin masennus. Tänäkin päivänä se on läsnä elämässäni. Kun se on pahimmillaan, sitä ei jaksa nousta sängystä, käydä suihkussa tai harjata hiuksiaan. Ei saa vastatuksi kavereiden viesteihin ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Ikään kuin kelluisi painottomana siinä pahassa olossa.
Taide on Lindalle aina ollut luonteva tapa käsitellä tunteita. Mielen liikkeet ovat purkautuneet niin musiikin kautta kuin kamerankin välityksellä.
Valokuvauksen perusopintojen lopputyönä syntyi kolme työtä, jotka ovat rohkeita ja paljastavat avoimesti masentuneen mielen tuntemuksia.
– Aloin pohtia, miltä ne tuntemukset, joita masentunut tuntee päänsä sisällä näyttäisivät, jos ne voisi nähdä konkreettisina.
Linda pystyy puhumaan masennuksestaan ja pitää avoimuutta tärkeänä. Mutta aina niin ei ole ollut.
– Aluksi en puhunut pahasta olostani edes vanhemmilleni. Nyt se on puheenaihe siinä missä muutkin, enkä halua piilotella sitä. Nuorten keskuudessa masennus on tosi yleistä ja mielestäni näistä mielen asioista pitäisi puhua paljon enemmän myös koulussa. Kaikki eivät uskalla puhua omasta pahasta olosta kenellekään, saati mennä sen vuoksi lääkäriin.
Hyvät ja vaikeammat ajat vuorottelevat ja sairaus on tuonut omat mausteensa myös lukio-opiskeluun. Laaksonen kiittää Kuusamon lukion opettajia saamastaan tuesta ja joustavuudesta.
– Sitä on oppinut tiedostamaan oman olonsa ja pärjäämään paremmin sen kanssa. Hyväksymään asiat sellaisina kuin ovat. Vaikeita aikoja seuraa aina parempaa, ilo tulee ja tuo värit takaisin.
Lindan lukioaikaa värittää myös Argentiinassa vietetty vaihto-oppilasvuosi.
– Kansainvälisyys ja eri kulttuurien näkeminen ovat aina olleet minulle rakkaita. Vuosi lähes toisella puolen maailmaa opetti paljon. Ihmiset, kulttuuri, ympäristö ja luonto olivat täysin erilaisia kuin mihin Suomessa olin tottunut.
Maan vahva perhekeskeisyys ja voimakkaat tempperamenttien kohtaamiset toivat omat haasteensa, mutta kokemuksena vuosi oli ainutkertainen.
– Isäntäperhe oli aivan ihana ja opin espanjan kielen, mitä lähdin hakemaankin. Sen opin, että asioita tehdään eri puolilla maailmaa eri tavalla, eikä niistä voi sanoa, että kumpi on oikein tai kumpi väärin. Opin myös toisten huomioon ottamista. Kipinä matkusteluun vain kasvoi vaihtarivuoden jälkeen.
Lukio-opinnot ja samaan aikaan suoritetut 1,5 vuotta kestäneet avoimen yliopiston opinnot ovat välillä työllistäneet kovastikin.
– Olihan se välillä raskasta, kun samaan aikaan oli kirjoitettavana yliopistolle pino esseitä ja lukiossa oli koeviikko meneillään. Molemmista kuitenkin selvisin ja opinnot myös tukivat toisiaan.
Äidinkielen kirjoituksissa Lindalle oli valokuvausopinnoista erityistä hyötyä, kun esseetehtäväksi sattui analysoida valokuvia. Ylioppilastutkintotodistuksessa komeileekin äidinkielestä arvosanana laudatur.
– Muutenkin kirjoitukset meni yllättävän hyvin, kun miettii että lukio meni välillä rimaa hipoen. Se motivaatio löytyi sopivasti kirjoitusten alla. Tuli yksi laudatur, neljä eximiaa ja yksi magna, Laaksonen iloitsee.
Alkukesän vehreys on huumaava, mutta jää toiseksi Lindan hymyn kanssa. Nyt on ilon aika ja Linda odottaa kesää ja tulevaa vuotta intoa täynnä. Ensin on aika juhlia valkolakkia yhdessä perheen, sukulaisten, ystävien ja naapureiden kanssa.
– Äidillä ja isällä lähti vähän käsistä juhlien koon suhteen. Aika paljon on väkeä tulossa, mutta onhan se ihanaa. Äiti stressaa siivouksesta, isä vastaa juhlien tarjoilusta ja veljen vaimo leipoo kakut, Laaksonen nauraa.
Kesäksi Linda suuntaa Ahvenanmaalle, mistä sai töitä eckeröläisestä satamaravintolasta. Syksyllä matka jatkuu kirjaimellisesti maapallon toiselle puolelle Australiaan muutaman kuukauden reppureissulle.
Välivuoden jälkeen Linda haluaa toteuttaa haaveensa valokuvauksesta ammattina.
– Aion hakea opiskelemaan valokuvausta joko Milanoon, Pariisiin, New Yorkiin tai Hollantiin. Haluaisin olla kiertelevä valokuvaaja. Siten pääsisin yhdistämään kaksi intohimoani.
Kulkipa Linda tulevaisuudessa missä päin maailmaa tahansa, koti ja Kuusamo kulkevat mielessä mukana.
– Perhe, meidän koirat Veeruska, Frida, Jeppe ja Hiski ja tietysti ystävät ovat minulle aina tärkeitä. Nyt haluan nähdä ja kokea maailmaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä josko sitä vielä joskus Kuusamoonkin voisi takaisin muuttaa. Niinhän kävi veljillenikin maailmanvuosien jälkeen, Laaksonen hymyilee.
Teksti: Helena Matila
Kuvat: Mikko Halvari
