Sotaveteraanijuhla Oulussa oli mahtavaa revittelyä kunniakkaan historiamme tiimoilta. Emme ole tuossa asiassa koskaan oikein hyviä. Marssiminen, kaikenlainen äkseeraaminen on suomalaiselle sotilaalle myrkkyä. Mutta tositoimissa sodan keskellä jokainen suomalainen sotilas on ollut paha, pelottava vastus ylivoimaiselle viholliselle. Julma vihollinen ei päässyt kotiemme portille asti vaan tuhottiin suurelta osin Karjalan metsiin. Syntyi talvisodan ihme. Kunniakas historia, jota nöyränä muistelemme vielä keskuudessamme olevien kunnioitettujen veteraaniemme kanssa.
Itsenäisyyden pitämisen hinta oli kallis. Sodan ajan eläneet ihmiset ovat myöhemmin ylösrakentaneet, nostaneet Suomen eurooppalaisten sivistysvaltioiden joukkoon.
Nyt kun kuuntelemme liikuttavaa laulua juhlissa yli kahdeksankymmenen vuoden ikäeron sävyttämänä, mieleen nousee monenlaisia ajatuksia.
Yhteiskunta tänä päivänä, mediaympäristö, maahanmuutto velanvarassa eläminen, paheneva työttömyys. Onko taistelu jo hävitty? Eripura, rasistisyytökset, viherradikalismi. Löytyykö ratkaisu puhelimen näytöltä, jota nuoret miehemme kumarassa läträävät päivät päästään? Miksi sadat tuhannet ulkomaalaiset työturistit tekevät meillä maatalous-, kaupanmyyjä- ,rakennus, - siivoustöitä. Missä on suomalainen sotilas tänä päivänä?
Maailma ei ole muuttunut luulosta huolimatta paljoakaan. Vielä pitäisi kunnioittaa kovaa työntekoa, perhettä kotia. Elämä ei ole pelkkää opiskelua, asioiden siirtämistä huomiseen. Se on kovaa työntekoa, hyviä periaatteita, kotimaata, uskontoa, isänmaata. Niiden tuloksista olemme saaneet nauttia näihin asti. Jatkomahdollisuus pelissä ei näytä kovinkaan hyvältä.
