Pääkirjoitus
Ajankohtaisen kakkosen nuorten syrjäytymisillassa työministeri Lauri Ihalainen (sd.) sanoi ääneen sen, mistä pitäisi muistuttaa usein. Ihalainen totesi, että hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu korkean työllisyyden varaan. Sosiaaliturva, etuudet ja palvelut voidaan säilyttää vain, jos tarpeeksi moni kansalainen on järjestelmää rahoittamassa.
Tämä yksinkertainen tosiseikka tuntuu unohtuvan keskustelussa, joka helposti kiertyy vaatimuksiin erilaisista etuuksista. Hämmästyttävimpiä ovat ne vaatimukset, joiden mukaan työtä ei tarvitse tehdä, jos ei huvita. Asiaa ei paranna yhtään se, että vaatimuksen pukee ideologian kaapuun: en halua tehdä työtä nykyisessä kilpailuhenkisessä markkinayhteiskunnassa.
Jos irtisanoutuu nyky-yhteiskunnan velvollisuuksista, olisi älyllisesti johdonmukaista irtisanoutua myös sen oikeuksista.
Joukossamme on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta kykene työntekoon. Heitä varten on rakennettu sosiaalinen turvaverkko. Sitten on joukko ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat ajautuneet yhteiskunnan ulkopuolelle, vaikka periaatteessa ovat työhön kykeneviä. Heitä täytyy auttaa palaamaan työmarkkinoille.
Hyvinvointiyhteiskunnan kannalta huolestuttavinta on, että yli 30 000 nuorta on kadoksissa. He eivät opiskele, eivät näy työnhakijoina tai ylipäänsä missään tilastoissa.
Tässä nuorten joukossa piilee valtava mahdollisuus, mutta heidät täytyy avittaa työelämän piiriin. Tehtävä ei ole helppo, mutta siihen on tartuttava. Ensi vuonna voimaan astuva nuorisotakuu lupaa jokaiselle nuorelle työ- tai opiskelupaikan.
Nuorten työllistämisen tärkeyttä alleviivaa se, että joka vuosi työmarkkinoilta poistuu eläkkeelle 10 000 työntekijää enemmän kuin sinne tulee nuoria. Huoltosuhde huononee ja siksi jokainen kykenevä käsipari on saatava taakkaa kantamaan.
Työ on oikeus ja velvollisuus, eikä ”paskaduuneja” ole olemassa.