Tyhjä taulu laulaa Merja Ronkaiselle aina Katri Helenan Lintu ja lapsi -laulua: ”Valkoinen niin on kangaskin taulun, maalata voit sä auringon.”
Merja Ronkainen laittaa silmät kiinni tyhjän maalauspohjan edessä ja siinä se aihe on - teräviä suuria rantakiviä. Tälläkään kertaa ei tarvitse ottaa esille kuin valkoinen ja musta öljyväri. Entä se aurinko?
– Sen, joskus tuskin näkyvän keltaisen pilkun, näen yleensä vasta lopuksi. Se tekee maalauksen valmiiksi. Vaikka maalaan mustaa ja valkoista, jokaisessa maalauksessa on tavallaan kaikki värit.
Kaamosgalleriassa esillä oleva Valon pisaroita on Merja Ronkaisen ensimmäinen yksityisnäyttely.
Merja Ronkainen on käynyt läpi kolme syöpäleikkausta, saanut moneen otteeseen huonon ennusteen ja valmistautunut useamman kerran siihen, että huonosti käy. 12 vuotta sitten elinaikaennuste oli 3-10 vuotta.
Sairaudesta on hyvä kertoa heti kärkeen, vaikka ei Merja Ronkainen siksi maalaa. Kuvalla ilmaiseminen ja estetiikan kaipuu ovat olleet hänessä aina isän ja äidin perintönä ja halu maalata herännyt jo nuorena. Se, että Ronkaisella on jälleen voimia maalata, on kuitenkin oleellinen osa teoksia ja koko näyttelyä.
– Kun on todella huonossa kunnossa, sisältä ei tule mitään vaikka olisi kaikki aika maailmassa maalaamiseen. Nyt, kun on voimia, ihmettelen miksi kaikki ihmiset eivät vain koko ajan maalaa!
Sairaus on musta pilvi tässä, Merja Ronkainen sanoo ja painaa käden rintakehälle.
– Sen takaa koetan nähdä valon pisarat.
Merja Ronkaisen kuvataide kiteytyy taulussa, joka lähtee taidenäyttelyyn kodin tärkeimmän taulun paikalta olohuoneen pääseinältä. Mustalla ja valkoisella öljyvärillä ja palettiveitsellä syntyneessä maalauksessa on suo.
– Rankka elämä on kuin kävelisi suolla – välillä upottaa ja välillä kantaa. Tumma kuusikko tuolla on kuolema, eli yli pitäisi päästä mieluummin tästä tuonne missä on aurinko.
Valon pisara on tässä maalauksessa aurinko. Se on kelmeä ja alhaalla, mutta aurinko silti. Toinen valon pisara ovat kaksi suolla vierekkäin seisovaa koivua.
– Kun olo on ollut hoitojen aikaan kauheimmillaan, ihmeellinen aviomieheni on istunut vieressä, pitänyt kädestä kiinni ja sanonut, että jaksa vielä tunti. Ja me on jaksettu se tunti.
Kun elämä pakenee, tajuaa, että oikeastaan millään muulla ei ole väliä kuin läheisillä ihmisillä.
– Parasta on onnellinen arki. Sellainen, että lapsenlapset ajelevat vartaloani pitkin pikkuautoilla, kun en pysty muuta kuin makaamaan sohvalla.
Merja Ronkaisen maalausten taustat ovat tummia tai valkoisia. Aiheina ovat hentoiset oksat, nallet, maaruska, heijastukset, kukat, auringonsilta välimerellä, koira, puut, sielunmaisema ja niin edelleen. Aiheet tulevat suljettujen silmien eteen, palettiveitsi tekee arvaamatonta jälkeä ja taulut ovat tulkinnoille avoimia.
– Minä maalaan oman sanomani. Jos se saa toisen ihmisen pysähtymään, käsittelemään tunteitaan, iloja ja huonoja päiviä, taide on toiminut ikkunana. Huokaus on paras palaute.
Sekin on jo nähty, että Merja Ronkainen pystyy maalaamaan myös toisen puolesta. Tilaustyöt valmistuvat juuri sellaisella tunnelmalla, jota tilaaja on tarkoittanut olipa aiheena voimaannuttava tyrsky tai säikähtänyt susi.
Näyttelyssä on esillä Merja Ronkaisen maalauksia, hiilipiirroksia ja akvarelleja 80-luvulta alkaen. Mukana on myös tilaustyönä valmistuneita töitä ja lastenlasten iloksi syntyneitä veistoksia.
Dokumentti Merjasta Youtubessa
Merja
Merja Ronkainen (os Tahkola) syntynyt Kuusamossa 1964.
Naimisissa Jarmo Ronkaisen kanssa.
3 lasta ja 5 lastenlasta.
Asuu isänsä ohrapellon laidassa, kotitalon vieressä, Tahkolanrannalla.
Maalannut 80-luvulta lähtien ja osallistunut yhteisnäyttelyihin.
Sairastunut syöpään kolme kertaa.
Kertoo sairaudestaan, toivosta ja rakkaudesta Miikka Miinalan lyhytdokumenttielokuvassa ”Merja”
Näyttely Valon pisaroita Kaamosgalleriassa 29.11. saakka.
”Elämän suuri saavutus ei on se, ettei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta.”