Hirvenmetsästys on päässyt vauhtiin joka puolella Suomea, niin myös täällä meillä Koillismaalla, osalla homma alullaan, osalla lopullaan. Yli kymmenen vuotta sitten pääsin itsekin ottamaan tuntumaa juosten ajoketjun mukana ja huudellen oman vuoron tullessa, upeeta hommaa. Tällä hetkellä puuhastelen lasten kanssa avopuolison ollessa alueen hirviporukan mukana metsästyshommissa. Kiinnostusta minulla kuitenkin on, joten aina päivän päätteeksi kyselenkin häneltä, miten ajopäivä on mennyt. Tänä syksynä kuulumiset kuitenkin alkoivat kuulostaa omasta mielestäni siltä, että muillakin on oikeus tietää, mitä tuolla metsissä oikein saatetaan puuhastella.
Ennen hirvenmetsästyskauden alkua hirviporukoissa valitaan hirviporukan johtaja ja päätetään yhdessä tärkeimmistä säännöistä. Aikaisempinakin vuosina alueemme porukassa on pidetty samoja rajoitteita mm. uroshirvien kohdalla, että sarvien piikkimäärän rajaksi asetetaan 3+3, eli kolme piikkiä puolellaan. Jos piikkejä enemmän, sarvipää saa jatkaa matkaa ja edistää näin hyvien geenien jatkuvuutta hirvikannassamme. Teoriassa oikein näppärä ja fiksu sääntö, käytäntö vaan ollut vaikea toteuttaa.
Useampina syksyinä sovituista säännöistä huolimatta, on porukastamme aina jollakin ampujalla ahneus tempaissut, ja isoja sarvipäitä on kohdannut matkansa pään. Näitä polleita urhojen kuvia onkin sitten somet ja bookit ja metsästysalan lehdet pullollaan. Myös tänä syksynä alueemme jahtikausi lähti vähän liiankin tohinalla vauhtiin. Vauhtisokeus oli niin hurjaa, että jopa itse hirviporukan johtajalla ote lipesi hommassa, 6+6-piikkinen nurin. Jossain välissä huomattiin, että nyt pitää uroshirvien kohdalla jo rajoittaa ja sovittiin, että loput on sitten naaraita mitä ammutaan. No homma kun oli jo levinny käsistä, niin ei ollut ihme eikä uutinen, että ensimmäisinä peräkärryn lavalle nostettiin kuitenkin uroksia.
Riistanhoitoyhdistyksetkin suosittelevat ja pitävät tavoitteena kasvattaa urosten osuutta naarasvoittoisessa hirvikannassa (KS 2.9.2016), ja kuten alueemme porukassakin oli alussa sovittu, isoimmat jätetään metsään juoksemaan. Mielestäni ampujat, jotka eivät näin yksinkertaisia ja yhdessä sovittuja sääntöjä pysty noudattamaan, osoittavat vain ja ainoastaan sen, etteivät ole niitä penaalin terävimpiä kyniä. Sääntörikkeisiin pitäisi mielestäni määritellä myös rangaistus, joka pistää viimeistään pyssyä olalle nostaessa miettimään, kannattaako ”sakkohirveä” ampua. Esim 100 €/per liika piikki tai määräaikainen metsästyskielto.
Kaikkien punaposkisten ja punanuttuisten urhojen (sekä mies- että naispuolisten), jotka metsissä mennä viipottavat, haluaisinkin, että jokainen omalla kohdallaan pysähtyisi miettimään ennen ampumista, onko tämä nyt oikea kohde vai onko tämä nyt vain ja ainoastaan oman itsetunnon kohotusta ja arvostuksen nostoa muitten silmissä. Vaatii nimittäin varmasti sitä paljon puhuttua munaa, että pystyy nostamaan pyssyn pois olalta ja nyökkäämään kruunupäälle, että jatkahan matkaa tärkeämpiin hommiin. Tällaisesta toiminnasta tunnistaa oikea metsästäjän, toivottavasti tämmöisiä miehiä ja naisia löytyy. Metsästys kun voi olla oikeaa ja luonnonmukaista harventamista, jossa heikot yksilöt häivytetään pois tai sitten metsät toimivat yhtenä eräänlaisena temmellyskenttänä, jossa vain järkytetään luonnon omaa tasapainoa.
Mielenkiintoista olisikin kuulla, miten muissa seuroissa toteutetaan hyvän hirvikannan jatkuvuutta vai olenko ainoa joka tätä asiaa miettii.
Tämä teksti on kokonaan minun oma henkilökohtainen mielipiteeni asiasta. Toivonkin, ettei avopuolisooni kohdisteta pitkiä katseita tämän kirjoitukseni tiimoilta, vaan kommentit ja mielipiteet tuodaan suoraan minun tietooni.
Hyvää hirvenmetsästyskauden jatkoa toivottaen
