Kenkien nimeen on vannottu ja kenkien nimiin on kirjoitettu Finlandialla palkittu romaani, Oulun Tuirasta lähteneen, ranskalaistuneen Hannu Väisäsen muistelmat. Kenkien päällehän rakentuu elämä itse kullakin. Jopa paljaitten jalkojen. Kuusamon ja luonnon ystävä, kirjailija Marko Tapio kuvasi romaanissa äitinsä paljaiden jalkojen lätinää tämän luututessa tuvan lattiaa. Minä valokuvasin Tapperien myllyllä kesällä 1965 Markoa vetämässä sormikoukkua pikku Janne-poikansa kanssa. Mannekeerasi Marko Koillissanomain toimittajan kameralle myös istumalla kahlitun koskensa partaalla kirjoituskone polvilla. Reino-isälle - ja oliko velikin mukana myös tuolla reissulla - olin autokuskina Kalevan kisoissa Jyväskylässä. Sieltä radioääni Noposen Paavo otettiin mukaan ja suunnattiin Lannevedelle Tappereille.
Olin toisella kymmenellä, kun sain ensimmäistä kertaa omat uudet kengät. Asuttiin Kuusamon Kitkantien varrella Tammen pienessä talossa, jossa nyt on kampaamo. Minulla oli kaksi isosiskoa, ja olin kulkenut aina Tertun ja Tytin vanhoissa kengissä. Mutta sitten sain omat ihan uudet kävelykengät!.. Ostettiinko ne Haapakoskelta... hmm... ei, vaan sehän oli Limman kenkäkauppa. Läskipohjakengiksi niitä sanottiin silloin, mutta nahkakengät ne olivat. Kävellessä en voinut olla katsomatta niitä miltei koko ajan. - Tämä tulee mieleen kadulla kävellessä koko ajan alaspäin tuijottajista, Pokemon-pelaajista, jotka kurkkivat kädessä olevaan kännykän näyttöön. Tekniikka ja aina jokin uusi kuje! Parkour-kiipeily oli aiemmin, suoraan eteenpäin kävely esteitä kiertämättä; siis aitojen yli ja katoillekin ne parkouraajat kipusivat.
Nykytekniikka myös paljastaa entistä paremmin, niin rikoksia kuin myös arkihistoriaa. Hautalöydön miltei olemattomaksi myhineestä tilkunpalasesta - kudos, mahdollinen väri, alkutuote - pystytään analysoimaan millaisesta asusteesta ja sen käytöstä on ollut kyse. Löytyykö maan uumenista juhla-asujen jäämiä siksi, että jo aikojen alussa juhla ja arki erottuivat, juhlavaatteita ei kulutettu arkena ihan siekaleiksi? Ja eikös vainajan viimeinen matka ollut juhlan väärti? Vanhaisä-Aukusti, eli Rinne-Setä, niinkuin uskonsisaret kirjeissään häntä puhuttelivat, jo leskimiehenä ollen, saadessaan joulupukilta uuden aluskerraston, totesi: - Tämä puetaan minulle sitten arkkuun.
Niin oli ennen muinoin ja on yhäkin, että haluttaessa päälle viimeiselle matkalle voidaan laittaa mieluinen matkavarustus. Reino-isällämme oli Anna-äidin kutomat villatöppöset jaloissa ja matkasauvana, rinnalla Essa-ystävän tuoma koukero kelopuun. Suvussa olleissa ortodoksihautajaisissa lähtijä on ollut vaatetettuna lempipukuunsa ja -kravattiinsa. Hautalöydöt kertovat muinaisajasta, että korvakorut ja rintarossit - entä lempikirveskin! - laitettiin poisnukkuneen viimeiselle matkalle mukaan, mutta oliko niin vain varakkaiden kohdalla? Aitoja helyjä ei siis jaettu jälkeläisille tai kummilapsille taikka viety kirpputorille.
Reino toi Uhtuan sotkanAnna-kihlatulleen
Suomi 100 -juhlavuoden etappeja: Kalevalaisten Naisten Liitto täyttää 80 vuotta, Kalevala koru on aloittanut toimintansa 80 vuotta sitten, Kanteletar-runoja on helskytelty 175 vuotta, itse Kalevalan alkujuuri on 180 vuotta menneessä. Nyt Kalevalan juhlavuonna mietin, kuinka usein Kalevala-korua käytetään? Sulho Reino toi Anna-kihlatulleen Uhtuan sotka -riipuksen sotareissulta. Lapsena sanoimme sitä Uhtuan kotkaksi. Kansallispuvun kanssa, omaksumieni sääntöjen mukaan, ei tulisi pitää edes Kalevala-koruja, vain virallista, säädystä kertovaa, sormusta. Ja varmaan myös oppisormusta, tiennevät maisterit ja tohtorit. (Kuusamossa oli 1960-luvulla kauppias, joka käytti oikeassa etusormessa jykevää kultasormusta. Puhuttiin, että sen avulla saa arvovaltaa ja tekee hyviä kauppoja... Kauppiasrintamalla oli myös näkemys, että ku on julukilestatiolaenen ja käö seoroessa soa enempi asijakkaeta.)
Pukeutumisessa on tehtävä valintoja. On huomioitava sää ja tietysti toiminta, mihin ryhdytään. Lähdetäänkö halkometsään tai toimistoon, mennäänkö navettatöihin tahi pyykille, istutaanko saarnaajaa kuuntelemaan vai esiinnytäänkö kesäjuhlien tanssipiirissä. Väärä valinta tapahtuu usein. Joulupukkiasuun sonnustautuneelle huopatossut on ihan hyvät jalkineet, jos ei ole kauhea vesisade, kuten 1979 Keminmaassa. Pukkiraukka litimärissä huopikkaissa valutti lammikon pirtin lattialle. Asuttiin Sunnarin maatilalla, vastapäätä sitä ennen kuuluisaa Paavo Väyrysen jalasmökkiä. Tuolloin ulkoministeri nähtiin lehtikuvissa milloin Kiinan muurilla tai kamelin selässä, joskus oli polkkaamassa kesäjuhlissa kansallispuvun liivien lepattaessa. Sattuipa Paavo joutumaan tiukille juuri siinä bussissa, jota mekin käytimme asiointireissuilla Keminmaalta Kemin keskustaan.
- Oleppa ministeri tahi kanisteri, mutta tässä kyyvissä maksat, määräsi paikallislinjan hieman jalkaansa linkkaava Martta-rahastaja (kadonnutta kansanperinnettä tuo rahastaja-ammattikunta), kun ministeri esitti vapaamatkustajan korttia. Kaupunkilegendan mukaan joku ystävällinen sielu tuli avuksi Paavolle. Oliko se Pohjolan Sanomain toimittaja Kononen, joka kaivoi taskustaan kyytirahan ministerille? Näitä legendoja piisaa. Paavoa edeltänyt Keskustan puheenjohtaja Johannes Virolainen joutui Iltasanomien ilkamoinnin kohteeksi tukan värjäyksestä. Nykyisin asia lienee päinvastoin. Pääsee lööppiin, jos on ylipitkä parta ja luonnollisen harmaa tukka tai ikääntynyt iho.
Toki lehdet olivat poliitikkojen kimpussa ennenkin, jopa pienemmistä intiimeistä aiheista kuin omistus-taloudellisista syistä. Mitäpä uutta auringon alla! Tuolloinen Suomen pääministerin puoliso Kyllikki Virolainen esiintyi lehtikuvassa siniristilipun alla Johanneksen rinnalla isänmaallisessa juhlassa intianpuuvillaleningissä - siinä on rimssu-ramssua ja helyn-hilua etumuksessa; eipä oikein sovi Kalevala-koru siihen rintamukseen. Lehdistö paheksui. Seuraavassa juhlassa Kyllikillä oli sitten kansallispuku. Ja lehdet kiittivät. Olikohan se 1980-lukua?
Stubbin selfiet -Sipilän omaiset
Tyyliseikat merkitsevät ja värit puhuvat. Amerikan presidenttikilvan hävinneen osallistujan leningin värin ja puolisonsa ex-presidentin sävy-sävyyn olevan solmion kerrottiin julistavan tiettyä mielialaa. Niin, värithän puhuvat, valkoinen puhtautta, musta surua, vihreä kasvua, violetti kateutta - niinkö se meni? Siis meillä. Eri kulttuureissa väreillä on eri merkitys. Kauko-itämaisissa hautajaisissa arkku peitetään kirkkaanpunaiseen kankaaseen ja kukkamereen, ja morsianta ei pueta valkoiseen.
Keskustaa on rökitetty, kuten muidenkin puolueiden ministereitä. Taannoin uuden poliittisen ajan airueena juhlittua ja sitten kunnian kukkulalta - julkisen sananko, tv:n ja lehdistön, avulla? - suistettua kokoomuksen Aleksander Stubbia liiasta selfievimmasta ja hölö-puheliaisuudesta. Mainospiposta ja haitallisesta varakkuudesta kovenneltiin Keskustan Juha Sipilää. Uudenvuodenpuhettaan kohtaan oli jopa buuausta - aikoihinpa on eletty. - Hävettää, tuttava ikäihminen sanoi. Mutta kyllä USA:n uusi presidentti lyö kansanvillitsijänä ja harkitsemattomana möläyttelijänä laudalta kaikki aiemmat vallanpitäjät.