Tässä kuussa on juhlittu ja juhlitaan pitkin kevättä perussopimusta, jonka solmimisesta tulee kuluneeksi kuusikymmentä vuotta. Tämänkin lehden eri palstoilla Unioni on saanut jonkin verran huomiota osakseen, enimmäkseen kielteistä sellaista. Kohtuullista lienee kuitenkin tuoda esille myös asioita, joista juuri ei ole kirjoiteltu. Surullista on, että kuvaa muodostetaan jostain yksittäisestä direktiivistä tai asetuksesta ja katsotaan ikään kuin se olisi koko totuus. Kokonaisuuksia ei huomioida tai ei sitten ymmärretä.
Miksi Unioni perustettiin? Taustalla oli kaksi Euroopasta lähtenyttä maailmansotaa ja lähes satavuotinen Ranskan ja Saksan vastakkainasettelu. Erimielisyydet ja eturistiriidat oli tapana ratkaista asein. Ajatuksen isinä pidetyt Monnet ja Schuman lähtivät siitä, että maiden edut sidotaan yhteen niin tiiviisti, että sodan syyt käyvät mahdottomiksi. Aluksi lähdettiin sodan käymisen keskeisistä materiaaleista: hiilestä ja teräksestä. EU on siis lähtökohtaisesti rauhanprojekti, mainintaa en ole juuri huomannut. Hyvänä osoituksena työstä EU:lle on myönnetty Nobelin rauhanpalkinto jokunen vuosi sitten.
Rauha, demokratia ja ihmisoikeudet ovat keskeiset arvot ja jäseneksi aikovan on nämä täytettävä. Lisäksi näitä periaatteita rikkovia kohtaan on järjestön reagoitava jotenkin. Historia ja vähän Siperiakin opettaa, että diktatorisiin otteisiin on reagoitava jotenkin, muuten heidän ruokahalu vain kasvaa. Krimin valtauksen vastaiset pakotteet ovat yksi tapa reagoida, eri asia on kuinka ne tehoavat. Suomenkin on oltava tässä yhteisessä rintamassa vaikka siitä osin kärsimmekin. Länsi-Euroopan integraatioon pääsimme aikanaan mukaan Kekkosen taitavan diplomatian ansiosta, esim. EEC: n kanssa tehty sopimus vaati myönnytyksiä Neuvostoliitolle. Kummallista kyllä nykyisin muutamat tunnetut Kekkosen kannattajat vaativat jopa eroa Unionista tai ainakin rahaliitosta.
Taloudellinen integraatio taas lähti liikkeelle sen vuoksi, että saataisiin aikaan talouskasvua ja vaurastumista sekä toisaalta siksi, että voitaisiin suurempana yksikkönä vastata USA:n ja Aasian haasteeseen.Ihmisten, tavaroiden ja pääomien vapaa liikkuvuus on helpottanut niin matkustamista kuin vientiämmekin. Suomi on pieni kansantalous ja siten todella paljon riippuvainen ulkomaankaupasta. Toki myös rikollisuuden ja laittomien maahantulijoiden tulo voi helpottua mutta toisaalta tuskinpa nämä laillisia reittejä käyttivät ennenkään.
Oma lukunsa on sitten turvapaikanhakijoiden vyöry, jota kukaan meistä ei osannut ennustaa. Tässä ovat niin Unioni kuin muutkin uuden tilanteen edessä ja hakevat mahdollisimman hyvää ratkaisua omien arvojensa pohjalta. Hädässä olevia tulee auttaa, saimmehan itsekin vaikeina aikoina apua. Ongelmana on tietysti erottaa todellisessa hädässä olevat ja muutenkin mahdollisuutemme ovat rajalliset.
Maahanmuutosta puhuttaessa on käsitteet menneet kyllä sekaisin. Pakolainen on YK:n kautta Suomeen tullut ja hänen tulonsa tiedetään ennakolta, heitä on maamme sitoutunut ottamaan muistaakseni 1750 vuodessa. Turvapaikanhakija taas tulee yllättäen, maahanmuuttaja taas esim. työn tai avioliiton kautta.
”Kohtele toista niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan” on vanha sanonta mutta on hyvä lähtökohta edelleen, ainakin ihmisen yksilönä kohteleminen.
Euro on oma lukunsa. Eräs keskeinen asia on minusta jäänyt vähälle huomiolle. Talouselämän keskeisin kuumemittari on korkotaso. Mitä luokkaa se oli oman valuutan aikana ja mitä nyt? Lainoittajat pitävät vakaudesta ja korot ovat reagoineet sen mukaisesti, toki muutkin asiat tilanteeseen vaikuttavat. Oman valuutan aikana esim. 150 000 euroiksi muutetun lainan hoitoon tarvittiin pahimmillaan 2 350 e kuukaudessa, nyt ehkä 850 e. Asuntolainainen lapsiperhe tai velkapääomalla investoiva yrittäjä on aivan eri asemassa. Lisäksi hintavertailu on helpompaa ja valuutanvaihtokustannukset jäävät pois.
Itsenäinen rahapolitiikka meni ja mahdollisuus devalvaatiolla auttaa vientiä. Tosin devalvaatio nosti tuontihintoja, jotka pian siirtyivät myös vientihintoihin ja edessä oli uusi devalvaatio. Rahaliitossa on valitettavasti jouduttu auttamaan Etelä-Euroopan ” tuhlaajapoikia” takaamalla näiden lainoja. Eihän kukaan tällaista tee mielellään, kuitenkin Portugali ja Irlanti ovat päässeet jaloilleen ja Kreikankin talouskasvu on yllättävän suurta. Tilanne on kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi.
Itä-Euroopan heikompien talouksien jäseneksi tulo aiheuttaa myös kitkaa, entistä useampia etuja on sovitettava yhteen. En kiistä ollenkaan Unionin huonoja puolia, jotkut direktiivit jopa ovat naurettavia eivätkä kaikki edes ota niitä kovin kirjaimellisesti. Maatalous on vaikean paikan edessä ja paljon muutakin. Itsenäisyys ei kuitenkaan ole mennyt ja ilman jäsenyyttäkin joutuisimme ottamaan huomioon muut ja heidän etunsa omia ratkaisujamme tehtäessä. Miten sitten jatkossa? Tiivistyykö Unioni, löystyykö se vai peräti hajoaa? Unionia vastustavat voimat ovat nousussa, samoin populismi yleensäkin. Hollanti säilytti myönteisen kannan, mitä tekee Ranska?