Luonto päättää paljolti yksilön vaatetuksen. Maapallon äärialueilla käytännöllinen on lannevaate tai turkishaalari. On pukeutumisessa inhimillinenkin tekijä. Nykyisin kulttuurikärhämää aiheuttaa Ranskassa muslimien silmät peittävä niqab, joka kielletään. Kumpi on suurempi, luonto vai ihminen? On pakolaisten vaellus, ihmisryntäys länteen lähi-idästä. Ja Malediivit-saarivaltio taitaa olla jäämässä kokonaan veden alle. Sieltä on lähdettävä. Koillismaalla ja Lapissa riemuitaan, että lumenpuute Euroopassa tuo matkailuväkeä tätä ihmeellistä taivaan lahjaa katsomaan ja kokemaan. Olemaan valokuvassa lumisessa maisemassa. Nauttimaan kodassa omaa tuttua mieliruokaansa. Poronkäristys tai muikkukukko ei ehkä antaisi niin nautittavia muistoja.
Timo K. Mukka tekiensimmäisen vekselin
Kirppistempaukset ovat muotia, eivät enää vain köyhän asialla. Eikö Britannian prinsessa Dianan vaatteita myös huutokaupattu netissä? Lapsuudessa 50-luvun lopulla iso-siskoni Terttu muotitietoisessa iässä ystävänsä Sypin kanssa tansseihin Tetralle lähtiessä - Pärre Förars esiintyi: kuulemma ihana! - matkivat filmitähti Gina Lollobrigidaa, jonka huivin liepeet solmittiin kiertäen kaulan alta niskaan. Asuimme Tetran talonmiehen asunnossa Nilojoen takana, Rinteen seitsenlapsinen perhe. Minulla ja luokkatoverillani Oravalan Maapalla oli Italiassa pidettyjen vuoden 1956 olympialaisten mukaan nimetyt Cortina-myssyt. Kuusamossa Riipisellä niitä myytiin vuosia myöhemmin. Historiankirjoista koulussa opittiin vaatejuttujakin. Kaikelle kansalle tarjoiltavaa pukeutumisen historiaa on myös Suomen presidentin itsenäisyyspäivän Linnanjuhlat. Ovathan ne vuosittain katsotuinta televisio-ohjelmaa. Asusteista, juhlapuvuista tehdään juttuja lehtiin jopa ennen kuin asut ovat päässeet oikeaan käyttöön. Valokeilaan pääsevät puvun kantajan lisäksi suunnittelijat, ompelijat, ateljeet.
Nuoruudenystäväni kirjailija Timo K. Mukka - jutustellessamme, tutustellessamme Suonnansaaressa keittiön pöydän ääressä ruisleivän lisukkeeksi savukinkkua luista puukolla raapien, nakertaen ja sormia nuollen - kertoi joutuneensa tekemään elämänsä ensimmäisen vekselin, pankkivelan, kun sai Tuula-vaimon kanssa kutsun Linnanjuhliin. Matkalipun presidentti lähettää, mutta pukeutuminen on oma asia. Myöhemmin olin siellä minäkin, Koillis-Savon kansallispuvussa. Ensin tyrkytin kumppanille daamiksi tyttäriämme, joita on kolme. Kutsu oli molempien nimillä, siis minullekin henkilökohtainen. Hmm... Kalliiksihan se tulee, mietin... Panin ehdoksi, että suostuisin lähtemään, jos ei tarvitse tärvätä eläkerahoja uuteen mekkoon.
Kierrätys-Hurstit joulupatoineen ovat kuuluisia jo toisessa polvessa pääkaupunkiseudulla. Ruuan ohella jaetaan kai vaateapuakin. Kierrätys ennen ei liittynyt vain köyhyyteen, vaan myös nuukuuteen, säästäväisyyteen. Ennen serkuilta toisille siirtyivät varsinkin poikien vaatteet ja vauvanvaatteet, neulotut nutut, makuupussit. Annettiin lainaan - ja ehkä saatiin jonkin vuoden päästä takaisin.
Ripillä pojalla ensikertaa pitkälahkeiset
Rippipuku oli monelle pojalle se ensimmäinen miesten vaatekerta polvihousujen jälkeen. Kierrätys on ollut paitsi usein pakon sanelemaa, myös järkevää: luonnon, maapallon säästämistä. Naistenlehdissä jo takavuosikymmeninä käytiin julkkisten vaatekaapeilla. Taitaa olla samanlaisia juttuja vieläkin. Birgitta Ulfsson, tuolloin Lasse Pöystin puoliso, sanoi jutussa lempivaatteekseen 20 vuotta käyttämäänsä duffelitakkia. Mistä se kertoi? Laadusta, eikö niin. Nyt on toinen aika. Vaatekaupan pitää päästä eroon myytävistä asusteista ihan muutamassa viikossa. Muutoin liikehuoneiston vuokra ja sähkö syö kauppiaan tulon. Ja kyllä niistä pääsee asiakaskin - joskus ensimmäisen pesun jälkeen! Onko se järkevää maapallon kestokykyä ajatellen?
Suomen naisen pukeutumisen historiaa valottaa tuttavan kertomus anoppinsa vaatevarustautumisesta morsiamena 1900-luvun alkupuolella. Nuorikon tullessa taloon emännäksi hänellä oli parhaimmillaan valmiina matka-arkussa, itse valmistamana koko vaatekerta tulevaisuuttakin varten: paitoja, hameita, esiliinoja ja kaikkea muuta vaatetta niin paljon, ettei sitten talon emäntänä tarvitse käyttää aikaa omien asusteiden tekemiseen. Tätä emäntäihmistä harmitti kun joutui hankkimaan loppupäivillään muutaman uuden vaatekappaleen, ne morsiamena kotoaan tuodut ei ihan riittäneet koko elämän ajaksi.
Lisää historian havinaa ennen meidän omien iso-isovanhempien aikaa: Perä-Pohjolassa ja Lapissa (entä Koillismaalla?) oli talvijalkineina heinäkengät, heinillä täytetyt yksipohjaiset poronnahkajalkineet, -tossut. Sotapojilla oli jalkarätit armeijassa. Se oli kyllä venäläisten keksintö. Eikö ollut tyttöystäviä, äitejä, eikö aikaa tai villalankaa neuloa, kutoa sukkia? Tosin rätit kai kuivuivat villasukkia helpommin korsun kaminan lämmönhohkassa.
Sukkahousuja tai damaskeja ei ollut käytössä 60-luvulla, jolloin jopa aikuistuvalla nuorisolla, kuten tietysti meillä tuon ajan lapsilla, oli flanelliset sukkanauhaliivit ja pitkät villasukat, joissa sukansuussa nappi liivin sivuhelmoista roikkuvia reikä-kuminauhoja varten. (Mikä sen kuminauhan oikea nimi oli? Sukkanauhako?) Pienillä pojilla oli samanlaiset. - Kyllä historia on sitte vaekeeta! Saa tuskailla muistiparkansa kanssa kuin Suuren Kiven pojankurikat lukemaan opettelua.
Rintaliivejä me tytöt käytiin sovittamassa Rantalan Suoman Siro-Asussa Pekkasen talossa. Viereisessä Tammen talossa (vuodesta 1959) oli Rinteen kirjakauppa. Naisellisilla naisilla oli korsetit, isosiskot jopa olivat laihdutuskuurilla korsettiliivien avulla: ei jaksanut syödä paljon, kun vyötärö oli tiukilla. Tansseihin lähtiessä jalkaan nailonit, kreppinailonit. Silmäpako pysäytettiin kynsilakalla, eikä se aina ollut väritöntä. Nuorena toimittajana silloin 1960-luvulla Koillissanomissa taitoin lehteen juttua huimasta uutuudesta Tornion tehtaassa valmistettavista nylonsukista. Ne nailonitkin on jo historian hämärään saatettu.
Rautasen Rikullaekana farmarihousut
Pääsin kummin tehtävään, kun 60-vuotissyntymäpäiväkseni järjestin keräyksen, jonka tuoton sain sitten ojentaa käsityönopettaja Heli Komulaiselle - nyttemmin pois nukkuneelle - johon tutustuin opettajanamme Kuusamossa keskikoulussa Nilolla. Koillis-Savon kulttuuripalkinnon, kymppitonnin, 10 000 markkaa, hän käytti painattamalla Koillis-Savon kansallispuvun valmistusohjeen kirjalliseen muotoon ja se on tallessa Keski-Suomessa käsityömuseossa.
Jos elokuvatähti James Dean ei olisi kuollut auto-onnettomuudessa nuorena, jamekset eli farkut eivät ehkä olisi saaneet Suomen kansallisvaatteen (lainausmerkeissä) asemaa. Niitä tiedettiin olevan 50-luvun puolivälissä Helsingissä. Ensimmäiset levenevälahkeiset farmarihousut Kuusamossa oli Rautasen Irjan pojalla Rikulla, eli Leinon Harrilla. Kuusamossa tuolloin koulutyttönä pukeuduin muitten tavoin kapealahkeisiin pitkiinhousuihin (ei sanottu farmareiksi, farkuiksi vielä); vetoketju oli sivulla tyttöjen housuissa, poikien housuissa edessä. Tytöillä tavallisempi vaate oli hame tai leninki. Puissa kiipeillessä tai säleaidalta maahan loikatessa hame oli hankala asu, helma tarttui usein ja palkeenkieli, repeämä oli seurauksena. Tytöillä ei aina ollut housuasua talvellakaan, hiihtäessä. 50-luvun kesät olivat lämpimiä. Paljain jaloin ja sortseissa meni melkein koko kesä. Isäkö osti Helsinginreissulla vai toivatko sukulaiset meille lapsille Aku Ankka -paidat? Pyhä ja arki erottuivat. Juhlamekko oli tytöillä, ei koulun lopettajaisiin menty verkkareissa tai huppareissa. Anna-äiti ompeli koulun päättäjäisiin erilaiset kevätjuhlamekot meille kaikille. Meitä oli viisi tyttöä. Ompelukone, jalalla poljettava Singer, raklatti yökaudet. Jännitti nukahtaa...
Kastepuku lienee ensimmäinen juhlamekko, johon meidät vauvoina on puettu. Isoäidin aikaan pojatkin saatettiin pukea mekkoon melko pitkään, parivuotiaiksi, ylikin. Toisissa perheissä lasten pitkät kiharat leikattiin kesäisin, ajeltiin jopa pojat kaljuksi, jos haluttiin päästä täivaarasta, ja säästyihän saippuaa; oliko sampoota edes vielä keksitty? Miten pärjäsivät meidän isovanhempien isovanhemmat ilman saippuoita ja meikkejä!