Yle uutiset: 26.2.2017 klo 00:01
”Suomalaiset eivät luota päättäjiinsä, olipa kyse kunta- tai EU-päättäjistä tai valtakunnallisista ja maakunnan päätöksentekijöistä, selviää tutkimuksesta. Valtakunnan ja kotimaakunnan päättäjiin luottaa kyselyn mukaan joka neljäs. Kolmannes vastaajista kertoi luottavansa kotikuntansa päättäjiin erittäin tai melko paljon. Suurin osa, 60 prosenttia, vastasi, ettei luota kuntapäättäjiinsä kovinkaan paljoa tai ei ollenkaan. Seuraavan kerran äänestämään pääsee 9. huhtikuuta pidettävissä kuntavaaleissa.”
Uutinen on hätkähdyttävä, mutta ei kuitenkaan yllättävä. Näin siksi, että kansalaiset ovat joutuneet viime aikoina eri suunnilta tulevien asioiden myllytyksiin, jolloin heille ei ole muodostunut todellista kuvaa asioista. Mitä luottamus liittyy tähän, ja mitä se tarkoittaa?
”Luottamuksella” pelaaminen on poliittista peliä siinä mielessä, että väärän tai puutteellisen tiedon välittäminen synnyttää epäluuloa poliittista johtoa kohtaan. Tämä peli ei tarkoita sitä, että poliitikot olisivat epäluotettavia. Niitäkin heidän ammattikunnastaan varmasti löytyy.
Baabelinmäen ajatushautomassa asiaa on myös pohdittu. Eräs luottamuksen menettämiseen vaikuttava tekijä on lehdistö ja yleensäkin media. Media revittää demokratian nimissä kaikesta mahdollisesta hilipompelia uutis- ja lööppinälässään. Puuttuisi enää uutisrepäisy siitä, kuinka usein pääministeri Sipilä vaihtaa kalsareitaan. Joku totesikin, että median tehtävänä on toimia vallankäytön vahtina, mutta jossakin vallan vahtikoirillakin pitäisi olla rajansa. Nyt ollaan ilmeisesti menty tämän rajan yli, joka näkyy kansan luottamuksessa.
Herääkin kysymys, etteikö suomalaisella yhteiskunnalla ja medialla ole tärkeämpiäkin asioita ratkaistavana tai pohdittavana kuin pääministerin mahdolliset sukulaisuussuhteet ja niiden vaikutus päätöksentekoon. Onko niin, että Suomi on saavuttanut sellaisen Maslowin tarvehiearkiatason, jossa keskustellaan ja saadaan tyydytystä ns. ”henkisistä” arvoista.
Käytettäköön aika todellisten kansantalouden ongelmien ratkomiseen, joita on aivan riittävästi. Suomella on mennyt liian kauan liian hyvin, jolloin olemme erkaantuneet todellisesta maailmasta ja todellisista ongelmista. Keskustelu Ylen roolista ja sananvapauden rajoittamisesta kuuluu tähän kategoriaan. Jääskeläinen on siinä mielessä oikeassa, että hupakkojen toimittajien uutiskiimalle pitää saada loppu. Näkeehän tuon touhun ”sokea Reettakin”. Ylen toimittajat ovat menneet kriittisen rajan yli.
Toinen mielenkiintoinen ilmiö luottamukseen liittyy yleismaailmalliseen trendiin. Keskustelu poliitikoista ja päättäjien luottamuksesta käy kiivaana myös Yhdysvalloissa. Sama globaalitrendi: lehdistö on poliitikkojen kimpussa. Tosin Trump antaa lehdistölle täydeltä laidalta ja hänen kannattajansa ovat tyytyväisiä. Kerrankin meillä on presidentti, joka ajattelee ja myös toimii kansan toiveiden mukaan. Clintonin ultraliberalismi on tullut tiensä loppuun. Näin näyttää käyvän myös Britanniassa, Ranskassa, Unkarissa, Turkissa, Venäjällä ja Puolassa. Meitä pyyhkii globaali trumppilainen flunssa, jonka aloitti Putin. Onko se nationalismia vai mitä?
Lehdistö on ilmeisestikin hutunkeitollaan saanut kansalaiset epätietoisuuden valtaan totuudesta ja epätotuudesta. Huttua keittää omalta osaltaan Venäjä disinformaatiollaan. Valhetta ei ole se, että jättää oleellisen kertomatta. Kansalaiset elävät totuuden osalta ”pyhässä kaaoksessa” ja liminaalitilassa.
Mitä sitten poliittiset päättäjät voisivat tehdä kansalaisten liminaalitilan poistamiseksi. Kyseessä on viestinnän perusasiat. Päätöksentekijät unohtavat usein kansalaiset ja heidän ajatusmaailmansa. Usein pidetään itsestään selvyyksinä sellaisia asioita, jotka ovat itselle selviä: ”musta tuntuu ja vaimoni epäilee”… Samat viestinnän ongelmat riivaavat politiikkoja, yritysjohtajia, aviopareja ja kaikkea kommunikaatiota.
Jos toimitaan todella aidosti ja rehellisesti, on päätösten perustelut ja syyt tuotava julki. Ei voi olla niin, että jos valtuutettu tai puolue on päässyt ylivoimaiseksi päättäjäksi päätöksenteossa, riittää vain aseman tuoma (asemavaltuutus) päätöksenteko: ”koska minulla on enemmän natsoja kuin sinulla, päätän minä tästä (… ja piste). Kansa ja äänestäjät kaipaavat aitoja perusteluja päätöksille. Ei voi olla niin, että jos kaavoituksesta tulee muutamia ”miljoonia”, on joku yksityinen yritys kunnan/kaupungin kautta oikeutettu osaan tuotoista.
Perustelujen oikeellisuus on toinen puoli ongelmaa. Kansaa voidaan pitää tyhmänä naiiveilla, populistisilla perusteluilla. Osaan kannattajia väärät valat uppoavat, koska he haluavat uskoa henkilön luotettavuuteen, koska ovat hänet äänestäneet valtuutetuksi.
Lisäksi on näitä haraki-poliitikkoja. Voimme vain kauhulla odottaa, mitä nämä tapaukset voivat vielä ehtiä ja saada aikaiseksi. Joku on ilmoittanut, ettei häntä kiinnosta politiikka jatkossa, ja hän lopettaa tähän, kun on saanut ”suuren tehtävänsä” tehtyä. Yleensä poliitikoilla jumputtaa takaraivossa pelko jatkopestin saamisesta, jolloin ei voida ihan kaikkea hullua tehdä.
Tosin valtuustoihin ja eduskuntaan äänestetään kaikenlaisia kansalaisia. Mutta kertoohan se jo laitoksen nimikin, mistä on kyse eli ”kansanedustuslaitoksesta”. Sellaisia ovat edustajat kuin ovat kansalaiset. Tässä ainakin demokratia toteutuu.
Pahinta poliittisessa päätöksenteossa on salailu ja hyvä-veli-verkostot sekä ns. kollektiivisen päätöksenteon savuverho. Tämä ”asia” (kaavoitus) päätettiin puolueessa yksimielisesti, tai toisaalla näin on päätetty johtoryhmässä. ”Kollektiivisuus” suojaa päätöksentekijöitä. Tämä koskee myös Kuusamon kaavoitusta ja kaivosasiaa. Kollektiivisella ”päätöksenteolla” karistetaan yksittäisten valtuutettujen mahdollinen körmyttäminen, sillä näin on päätetty… Kollektiivisuuden taakse kätkeytyvät todelliset vallankäyttäjät salonkien pimeissä takahuoneissa. He vetelevät narujaan ja suurin osa valtuutetuista kannattaa kollektiivia. Ei kannata olla ”enemmistöä” vastaan, sillä tulevaisuuden hyvää ei vastarannankiiskelle jaeta. Asenne muistuttaa kilttiä isä-lapsi suhdetta: ”kun olet siisti ja kiltti, saat karkin huomenna”.
Politiikassakin toteutuu usein lause: ”totuudenpuhuja ei saa yösijaa.” Näinkö tämä maailma makaa? Toivottavasti muutoksen tuulet yltävät tulevissa huhtikuun vaaleissa myös Ylämaalle.