Minä en vain osaa sanoa naisille ei. Kun Ulla soitti jokunen ajast’aika sitten, ja pyysi ehdolle seurakuntavaaleihin, en jaksanut keksiä tekosyytä tai kaunista tarinaa, vaan lupauduin.
Ehdoksi toki asetin, että saa olla sitoutumaton ja vailla puoluetunnustusta.
Kun sitten näin nimeni ehdokaslistalla, niin se ”sit.” nimeni perässä rupesi hävettämään niin paljon, että liityin puolueeseen. Se hävetti, kun näytti siltä, että häpeän joukkoa johon kuitenkin kuulun, ja jonka edusmiehenä olen lupautunut olemaan.
Seurakunnan valtuustossa ja neuvostossa olen ollut monella tapaa opissa. Opetellut tekemään yhdessä toisten kanssa päätöksiä, jotka koskevat enemmän muita kuin itseäni.
Päättämistä on suuresti helpottanut talouspäällikön ja kirkkoherran huikea ammattiosaaminen. Asiat on esitelty hyvin, asialistat ja päätösehdotukset ovat olleet selkeitä ja hyvin perusteltuja.
Saneluako? No eikä ole. Kokousten vapaassa toinen toistaan arvostavassa ilmapiirissä on valmiita ehdotuksia arvosteltu ja arvioitu, ja tarvittaessa muutettu. Eikö tämä ole demokratian perimmäisiä tarkoituksia? Yhdessä yhteiseksi eduksi.
Nyt olen ehdolla kuntapäättäjäksi. Tällä kertaa en hairahtunut ehdolle naisellisen viehätysvoiman uhrina, vaan kirkkopolitiikan antaman positiivisen kokemuksen innoittamana.
Vaimoni ja kylkiluuni, tämä kopelas, jonka Herra minulle Jokijärven Simosenrannalta avuksi antoi, kysyi suoraan, että entäs jos sinua ei valitakaan? Miten päin suupielet sitten pannaan jos kukaan ei sinua äänestä?
Vastasin olevani näillä ikävuosilla jo kuin vanha kaivoämpäri, jossa on jo niin monta lommoa ja kolhua, niin ulko- kuin sisäpuolellakin, ettei yksi lisää enää suuremmin tunnu.
Kotikuntani asiat ovat mielestäni aika hyvin. Siksi on ollut vaikeaa löytää sellaista iskevää vaaliteemaa, jolla houkuttaisi äänestäjiä oman numeroni vaalilippuun raapustamaan.
- ”Kottikärryyn toinen rengas”, on jo niin monesti käytetty teema, ettei sitä henno omakseen ottaa.
Joittenkin mielestä tosin menetin kyvyn omilla aivoilla ajatteluun sillä siunaaman hetkellä, kun puolueen jäsenkortti kopsahti postilaatikkoni pohjalle. Ihan tosissaan minulle on väitetty, ettei minulla enää ole sananvaltaa eikä suunvuoroa, vaan olen kuin pahainen pässin jäärä, jonka itseäni paremmat ovat puoluesiteillä sitoneet ja vievät minua sinne minne en tahdo. Puoluekurin orja, ja omaa tahtoa vailla oleva joo-mies kuulema olen.
Ajattelin kuitenkin ”ihan ite”, että aion mahdollisuuksieni mukaan pitää teemanani ja olla niiden puolella, jotka elämän tuppipelissä ovat saaneet nolon kortit näppiinsä. Se on näet niin elämässä kuin tupenpeluussakin, että nolon kortilla on paha pelata silloin kun ramia pelataan. Ja rami tuntuu olevan tämän päivän henki ja peli.
Monesti olen itsekin apua tarvinnut, ja jos vuorostani pysytyn jollekin avuksi olemaan, niin ehdokkuuteni on kannattanut.
Arvoisat taivalkoskelaiset äänioikeutetut. Ehdolla olen, enkä ainakaan tällä hetkellä muuta voi.