Pääkirjoitus
Karhutarhalla, virallisesti Kuusamon suurpetokeskuksella, oli paras kesä koskaan (KS 15.8.). Petokeskuksessa vieraili useita kymmeniä tuhansia matkailijoita katsomassa metsän kuninkaita ja muita pohjoisen suurpetoja.
Suurpetokeskuksessa kiehtoo aitous. Sulo Karjalainen ja hänen karhunsa ovat tarina, jonka arvoa ja ainutlaatuisuutta ei ole Kuusamossa kenties vielä täysin ymmärretty.
Miehestä ja hänen petomaisista ystävistään on tehty dokumenttielokuva ja monen moista videonpätkää. Niistä voi hämmästellä, kuinka ihmeellisen läheinen ja luottamuksellinen suhde Karjalaisella on karhuihinsa. Asia hämmästyttää ja kiehtoo ympäri maailmaa.
Haastattelussa Karjalainen pohtii kysymystä seuraajastaan, asiaa, joka jossain vaiheessa tulee ratkaistavaksi.
Tällä hetkellä Karjalaisella on edelleen intoa ja terveyttä jatkaa, mutta petojen hoitajaksi ei kasveta hetkessä. On katsottava pitkälle tulevaisuuteen. Karjalainen uskoo, että seuraajakysymys pystytään ratkaisemaan.
Karjalainen ei lämpene ajatukselle, että petokeskus siirrettäisiin Rukalle muiden matkailukohteiden joukkoon, vaikka tällöin petokeskuksen kävijämäärä olisi mahdollisuus kasvattaa moninkertaiseksi.
Suurpetokeskuksen tulevaisuus on yksin Karjalaisen käsissä ja hänen tekemäänsä päätöstä pitää muiden kunnioittaa. Hänen tahtonsa on, että petokeskus säilyy jatkossakin Etelä-Kuusamon vetonaulana.
Suurpetokeskuksen viehätysvoima ei ole prameissa puitteissa. Suurpetokeskuksen tarjoama oppi on, että matkailijoille pitää tarjota jotain, mitä he eivät voi kokea missään muualla.
Suurpetokeskusta ei rakennettu isolla rahalla. Se syntyi yhden miehen elämäntyöstä, joka nousi merkittävämmäksi kuin tekijänsä ehkä osasi kuvitella.
Karjalaiselle ja hänen karhuilleen on ehdotettu nimikkopatsasta Kuusamon torille. Ajatus on hyvä, mutta se pitää toteuttaa hyvällä maulla niin, että patsasta sietää tulla katsomaan kauempaakin.