Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan Helsingin väkiluku kasvaa viidenneksellä vuoteen 2040 mennessä. Tämä tarkoittaa 120 000 uutta asukasta kroonisesta asuntopulasta kärsivälle pääkaupungille.
Helsingin kasvu luo alueelle taloudellista dynamiikkaa, mutta varjopuolena on asumisen hurja kallistuminen. Mitä enemmän väkeä lappaa pääkaupunkiin, sitä kovemmaksi käy kisa asunnoista, erityisesti vuokra-asunnoista.
Helsingin Sanomat laski, että kahden lapsen perheessä asumisen osuus nettotuloista on Helsingissä 41 prosenttia. Esimerkkinä oli käytetty 90 neliön omistusasuntoa kerrostalossa. Raumalla samanlainen perhe käyttää nettotuloistaan asumiseen 21 prosenttia. Laskelma on suuntaa antava perheiden ostovoiman suhteen, sillä se ei ota huomioon Helsingin korkeampia palkkoja.
Keväällä Rakennusteollisuuden pääekonomisti huomautti, että Suomessa ei ole pula asunnoista. Ne vain sijaitsevat kysynnän kannalta väärässä paikassa.
Pääekonomisti Sami Pakarisen mukaan Suomessa on kolme miljoonaa asuntoa, joista miljoona sijaitsee väärässä paikassa. Näyttää siltä, ettei pääkaupunkiseudun rakentaminen pysy väestöpaineen mukana.
Kyse on mittavasta yhteiskunnallisesta ongelmasta, joka köyhdyttää kansalaisia maalla ja kaupungissa. Pahimmilla väestötappioalueilla asuntojen arvo on romahtanut ja kaupungeissa asunnosta saa maksaa itsensä kipeäksi.
Kun osaset summaa yhteen, tuntuu kummalliselta, että muuttoliikettä halutaan pikemminkin kiihdyttää kuin hillitä yhteisen edun nimissä. Lääkelaitos Fimean siirto Kuopioon on surkuhupainen esimerkki alueellistamisesta. On puhuttu työntekijöiden ”pakkosiirrosta” Kuopioon, mikä terminä on leimaava ja tunteita herättävä.
Onko helsinkiläisen ”pakkosiirto” Kuopioon traagisempi tapahtuma kuin posiolaisen ”pakkosiirto” Helsinkiin? Jos maalta olisi vähemmän pakottavia tarpeita muuttaa Helsinkiin, olisi Helsingissä asunnoille vähemmän kysyntää, mikä laskisi hintoja. Alueellistamisen kansantaloudelliset hyödyt tulisi jälleen tutkia.