Jos normaalin huomaavaisuuden piirin kuuluvia asioita ei pystytä sopimaan ihmisten kesken, tarvitaan lakeja ja säädöksiä. Parveketupakointi on asia, joka pitää voida tarvittaessa kieltää.
Tupakoimattomien on kohtuutonta joutua haistelemaan tupakan hajua omassa kodissaan. Se on paitsi epämiellyttävää, myös terveysriski. Huomaavainen taloyhtiö järjestää erilliset tupakkapaikat. Huomaavainen tupakoitsija käyttää näitä paikkoja.
Tupakoinnin tapakulttuurissa on tapahtunut käänteentekevä mullistus 1970-luvulta alkaen. Siihen aikaan koillismaalaisissa taloissa poltettiin yleisesti sisällä. Kun taloon tuli vieraita, oli kohteliasta kantaa sohvapöydälle tuhkakuppi. Ainakin, jos isäntäväki itse poltti.
Kuulumiset vaihdettiin sinertävän savun keskellä, renkaita puhallellen. Jos katku äityi kovin paksuksi, saatettiin jostain nurkasta avata räppänä. Lapset haistelivat ja hengittivät savua. Passiivisen tupakoinnin riskeistä ei ollut hajuakaan.
Tupakoinnin ansaittu alamäki alkoi 70-luvun lopulla, jolloin tupakkamainokset kiellettiin. Lisääntyvä tieto ja sitä mukaa kiristyvät asenteet ajoivat tupakoitsijat ensin liesituulettimen ääreen ja lopulta talojen nurkille.
Tupakoinnin määrä on sääntöjen, valistuksen ja tapakulttuurin muutoksen myötä vähentynyt merkittävästi. Ennen tupakointia pidettiin miehisyyden ja varakkuuden tunnusmerkkinä. Nykyään koulutustaso on kytköksissä tupakoinnin määrään: mitä korkeampi koulutus, sitä harvemmalla on tupakka suupielessä.
Vaikka sääntö-Suomen ja turhien normien purkaminen on kannatettavaa, ei tupakan vastaista taistelua saa hellittää. Tupakan kansanterveydelliset haitat ovat moneen kertaan todistettuja. Joskus kuulee vedottavan tupakasta saatuihin verotuloihin. Ne kattavat vain osan tupakan aiheuttamista terveyskuluista.
On oikein, että tupakkalaki jälleen kiristyy. Sen myötä taloyhtiöt pystyvät suitsimaan tarvittaessa myös parveketupakoinnin. Samalla Suomi säästyy monelta turhalta naapuririidalta.