Paidaton hoikka mies kulkee lavalla ja yleisön seassa sinne ja tänne. Lanne liikkuu musiikin tahtiin. Katse, joka kiertää yleisöä, on täynnä flirttiä. Mies laulaa rakastajista, pään sekoittavasta kauneudesta ja siitä, tahtoisiko kuitenkin sut takaisin.
Kenellekään ei jää epäselväksi, kuka on lavan valtias ja miksi.
Tällainen on kuva Olavi Uusivirran keikoilta. Lavalla liikkuu röyhkeä rokkari, jolla on energiaa, asennetta ja käsikirjoittamaton keikka bändinsä kanssa vedettävänä.
– Se esiintyjäpersoona voi tavallaan tehdä mitä tahansa, koska se on erillinen persoona tai ainakaan se ei ole yksi yhteen sama kuin siviilipersoona. Voin sitten itse myöhemmin ihmetellä, että miksi se tuolla lailla teki, Olavi Uusivirta pohtii ja maistelee röyhkeä-sanaa.
Se ei tunnu ihan täysin oikealta. Hän käyttäisi ennemmin sanaa kyselemätön.
Siviili-Olavi on rauhallisempi ja analyyttisempi kuin lavalla oleva Rokkari-Olavi. Se, että Siviili-Olavi jää lavan toiselle puolen, mahdollistaa artistin vapautumisen lavalla.
– Jos samaistaa siviilipersoonan täysin siihen, joka on lavalla, tuo myös sen ongelmat siihen. Miettii, että miksi tuo tyyppi seisoo tuolla kädet puuskassa ja katsoo tuimasti? Onko sillä jotain minua vastaan?
Aina lavalla oleminen ja esiintyminen ei ole ollut Uusivirralle näin mutkatonta kuin tänä päivänä. Uran ensimmäiset kahdeksan vuotta lavalla ei ollut luontevaa.
Mitä ne ajattelevat, jos otan tällaisen ilmeen? Jos teen näin? Jos olen tällaisessa asennossa? Jos sanon näin? Kahdeksan vuoden etsikkoajan jälkeen Uusivirta lakkasi ajattelemasta lavalla, mitä ihmiset yleisössä ajattelevat. Hän itse kutsuu tekoa “analyysin riippakivestä irti päästämiseksi”.
– Irti päästämisen ele oli tärkein tekijä vapautumisen prosessissa, jonka koen olevan olennaista esiintymisessä ihan kaikkinensa. Se liittyi kaikkinensa häpeän kynnyksen ylittämiseen, Uusivirta analysoi.
Kaikki esiintyjät pelkäävät kasvojensa menettämistä. Uusivirran mielestä esiintyjän pitäisikin ylittää häpeän kynnys ja “menettää kasvonsa”.
– Tavallaan pitäisi hakeutua sellaiseen tilanteeseen, että ei ole enää mitään menetettävää, koska kaikki on jo menetetty. Se on se hetki, jolloin esiintyjä on vapaa. Silloin ei tarvitse enää ikään kuin suojella mitään. Siitä alkaa mielenkiintoinen, vapautunut ja irtonainen esitys.
Sellaisia Olavi Uusivirta haluaa tehdä bändinsä kanssa. Niin, että kukaan muu ei pysty vetämään parempaa livekeikkaa kuin he.
– Se tuntuu tärkeälle, että live on liveä. Sehän tarkoittaa elävää musiikkia! Se ei ole mikään itsestäänselvyys tänä päivänä livekeikalla. Meille elävyyden korkea aste on tärkeää.
Suomen paras livebändi tai ainakin sellaiseksi haluava on kuin pizza. Olavi Uusivirran aluksi erikoiselta kuulostava vertaus täydelliseen margherita-pizzaan saa tarinan edetessä järkeenkäyviä piirteitä.
– Kaikki tietää, että mikään ei ole niin hyvää kuin täydellisesti onnistunut margherita-pizza. Mutta silloin jokaisen yksittäisen osa-alueen ja raaka-aineen täytyy olla täydellisesti hioutunut, Uusivirta aloittaa.
– Pohjan täytyy olla tietynlainen ja taikinan koostumuksen pitää olla tietynlainen. Tomaattien pitää tulla tietyltä alueelta Italiasta, kastikkeen pitää olla hautunut viikon päivät ja siinä on tietty salainen resepti, joka on kymmenen sukupolven ajan tehty samalla lailla, hän jatkaa maalailua.
Täydelliseen pizzaan kuuluu vielä juuri tietty mozzarellajuusto ja kypsentäminen kiviarinauunissa. Tämän kaiken Uusivirta muistuttaa näyttävän yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa pohjalta löytyy paljon kypsyttelyä ja hauduttelua.
– Meikäläisen tontti on varmaan olla basilika päällä. Se tuore basilika, joka kruunaa tämän täydellisen margheritan.
Pitkä historia, kypsyttely, onkin Uusivirran bändin suurin voimavara. Basisti Jaakko Kämäräinen on ollut alusta lähtien bändissä mukana. Rumpali Olli Krogerus hyppäsi remmiin vuonna 2005 ja kitaristi Timo Kämäräinen viisi vuotta sitten.
Bändiä sitova toinen voimavara on kunnianhimo. Ja se vaatii puolestaan palon ja poltteen ylläpitämistä.
– Me olemme kaikki sellaisia ihmisiä, että me haluamme haastaa itsemme. Se tarkoittaa alituista kysymisen tilaa siitä, että mihin ilmansuuntaan veri vetää, kysymykseen vastaamista rehellisesti ja sydämen äänen seuraamista.
12-vuotiaana Olavi Uusivirta oli ensimmäistä kertaa festareilla ja tunsi poltteen. Isä ja poika Mustikkamaan juhannusfestivaaleilla. Lavalla Ismo Alanko. Korvissa legendaarinen Taiteilijaelämää. Kehossa räjähdys.
– Energia, joka lavalta välittyi, oli niin suuri, että se jätti jonkinlaisen kehollisen muistijäljen, jota kohti on osittain tiedostamattaankin halunnut kulkea.
Olavi Uusivirran debyyttialbumin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 15 vuotta. Saman ajan mies on keikkaillut bändeineen. Vuosien aikana on syntynyt pääasiassa menestysalbumeja, mutta myös suureen yleisöön uppoamattomia biisejä.
– Se, että olen saanut tehdä tätä leipätyökseni ei ole mitenkään itsestäänselvyys, vaan on oikeastaan aika harvinainen tilanne. Se on hyvä tiedostaa, että se ei välttämättä ole mitenkään lopullinen tilanne. Siksi pitääkin pystyä nauttimaan tästä nyt.