Minna Ry­ti­sa­lon opet­ta­ja­iden­ti­teet­ti on niin vahva, että hän vät­te­lee kir­jai­li­jan iden­ti­teet­tiä: "En koe olevani niin tai­tei­li­ja, että pys­tyi­sin heit­täy­ty­mään tämän varaan"

Rytisalo suhtautuu teoksiinsa lempeän ylpeästi. Seuraavasta romaanista hänellä on jo ”joku ajatus”. Katsotaan, milloin se alkaa kehittyä todeksi, Rytisalo tuumaa.

Kuva: Sanna Karjalainen

Mökissään Minna Rytisalo ojentaa jotain viininpunaista.

– Ota villasukat jalkoihin, täällä on vähän viileät lattiat.

Melko tarkalleen vuosi sitten Rytisalo teki mökillään viimeisiä muokkauksia romaaniinsa Rouva C. Silloin elokuun sää oli lämpimämpi ja järven yllä oli sumua.

– Tuli tunne, että kirja on nyt niin hyvä kuin osaan siitä tehdä. Istuin laiturilla ja ajattelin, että työnnän tämän veneen nyt tuonne sumuun ja katson, minne se menee. Romaanin valmistuessa sitä miettii, että hyvänen aika, tällainenko minusta lähti.

Lukija Rytisalo on ollut aina, ja nykyäänkin hänet löytää todennäköisimmin kirjan äärestä. Tämän vuoden puolella hän on lukenut 66 teosta.

– Tarinoiden maailma vei minut heti, kun opin lukemaan ensimmäisellä luokalla. Luin ensin Sodankylän kirjastoauton läpi ja jatkoin siitä.

Juonta enemmän Rytisaloa kiinnostavat kerronnan rakenteet ja kieli. Vaikka aikuisiällä lukeminen on analyyttisempaa kuin lapsuudessa, tarinoiden taika on se, miksi Rytisalo kirjallisuutta rakastaa.

– Minä menen mieluummin kirjojen kuin television maailmaan. Siellä merkkien takana voi viihtyä ja levätä. Sinne voi joskus paetakin.

Nuorena Rytisalo opiskeli paljon vieraita kieliä, mutta huomasi lukiossa haluavansa äidinkielen opettajaksi.

– Tämän tärkeämpää työtä ei ole. Työssä on aina läsnä kasvun odotus ja ihme. Parasta on, jos joskus saan nuoren huomaamaan, että hän osaakin jotain, mitä ei uskonut pystyvänsä tekemään. Ehkä joskus on käynyt niinkin, että olen omalla innostuksellani herättänyt rakkauden kirjallisuutta kohtaan.

Rytisalosta on muovautunut ajan mittaan suomen kielen puolustaja henkeen ja vereen.

– Vuosien varrella motokseni on muodostunut lause: ”Kieli on käsi, joka kurkottaa toista kohti”. Kieli ei synny tyhjiössä. Toinen ihminen ymmärtää ne sanat, joita minä käytän. Kielen avulla voi johtaa myös harhaan, ja siksi tarvitaan monenlaista lukutaitoa.

– Jotkut nuoret sanovat osaavansa englantia niin paljon paremmin kuin suomea, että he voisivat vaihtaa äidinkieltään. Se on minusta harhainen ajatus, sillä eiväthän historialliset ja kulttuurilliset yhteydet synny muihin kieliin samoin kuin äidinkieleen. Kouluarvosanat eivät kerro vielä mitään siitä, mikä on sisimmän kieli. Äidinkielen opiskelu on hankalaa ja se vaatii aikaa, panostusta sekä keskittymiskykyä, ja kaikista näistä on pulaa, Rytisalo jatkaa.

Syksy syksyltä opettajan työ käy raskaammaksi, sillä nuorten perustaidot heikkenevät.

– Luku- ja kirjoitustaidoissa on tapahtunut romahdus viimeisen kymmenen vuoden aikana. Monien on hankala erottaa mikä on fakta ja mikä mielipide, mikä on mielipide ja mikä sen perustelu. Joidenkin on vaikea lukea jopa parin sivun mittaisia tekstejä.

Syiksi taitojen romahtamiselle Rytisalo nimeää niin median kuin kodin tavatkin.

– Somen myötä keskittymiskyky on heikentynyt. Jos nuorten tekstimaailmassa ei ole mielenkiintoisia, faktaan perustuvia ja jäsenneltyjä tekstejä, miten he voisivat niitä osata kirjoittaakaan? Toki ylioppilaskoekin on nykyään vaativampi ja taustalla on myös rakenteellista eriarvoisuutta. Vähävaraisissa perheissä ei ole käytännön syistä mahdollisuutta esimerkiksi ostaa sanomalehtiä, joiden kautta lapsi oppisi olemaan tekstien äärellä.

– Vanhemmat voisivat kysyä itseltään, milloin ovat viimeksi lukeneet niin, että lapsi näkee. Esimerkiksi viisitoista minuuttia lukemista päivässä ei ole paljon vaadittu. Isollekin lapselle voi lukea kirjoja ääneen ja on tärkeää, että lukemista on saatavilla. Lempeä pakko ja siitä palkitseminen ovat minusta hyviä asioita, koska luku- ja kirjoitustaito ovat elintärkeitä. Ilman niitä nuori on täysin toisten vietävissä vaikkapa äänestystilanteissa.

Rytisalon opettajaidentiteetti on niin vahva, että hän välttelee kirjailijaidentiteettiä.

– Minusta tuntui pitkään, etten osaa kirjoittaa romaania. Tuntui, että kaikki kerronnan tavat on jo käytetty, joten tehköön he, jotka paremmin osaavat. Taiteilijaksi en miellä itseäni vieläkään.

Ajatus kirjan kirjoittamisesta eli parikymmentä vuotta arkielämän alla.

– 1996 sanoin miehelleni ensimmäisillä ja ainoilla treffeillämme, että haluaisin joskus kirjoittaa kirjan. Lempi julkaistiin vuonna 2016.

Kirjoittaminen tuli uudella tavalla Rytisalolle läheiseksi hänen blogiharrastuksensa kautta.

– Eräs blogiystäväni kysyi, milloin kirjoitat itse. Samaa isä oli kysellyt vuosia. Aina vastasin, että en minä, ne taiteilijat on erikseen. Kun täytin neljäkymmentä, ajattelin, että jos aion kokeilla koko elämäni kestänyttä haavetta, nyt olisi sen aika.

Kun Rytisalo innostui esikoisteoksensa kirjoittamisesta, Lempi valmistui todella nopeasti: kymmenessä kuukaudessa.

Lempin Rytisalo lähetti Gummerukselle. Vastauksen kirjan kustantamisesta hän sai kahdessa päivässä.

– Oli minulla usko omaan tekstiini. Tuhansia kirjoja lukeneena tiesin, että ei tämä huono ole. Kirjan kirjoittaminen ja julkaisu tapahtui kuitenkin niin nopeasti ja vaivattomasti, että ei sellaista edes voi olla, Rytisalo naurahtaa.

Rytisalon teosten kirjoittamisprosessit olivat hyvin erilaiset. Lempi syntyi opettajan työn ohella. Rytisalo kirjoitti välitunneilla ja lapsen katsoessa Pikku Kakkosta. Rouva C:tä Rytisalo teki kirjailijana. Hän sai teostaan varten apurahan, ja oli virkavapaalla opettajan työstään vuoden lukuvuoden 2017-2018.

– Kun minulla oli koko päivä aikaa kirjoittaa, kokeiluille jäi enemmän tilaa. Yritin jotain uutta, sitten peräännyin. Halusin haastaa itseäni kertomalla tarinan, jonka lopun kaikki tietävät, koska jossain taustalla on historiallinen henkilö, Minna Canth.

– Luulin, että viihtyisin tosi hyvin itsekseni. Kirjailijavuoden aikana huomasin, etten viihdykään, Rytisalo lisää.

Kirjoittamiselle ei Rytisalon mielestä mikään vedä vertoja.

– Hienointa on, kun tajuaa, että tästä syntyy nyt tarina, jota kukaan muu ei ole koskaan kertonut. Ja jossain siellä on ihmisiä, jotka jakavat sen taikamaailman. Siitä tulee leikki, johon voin kutsua muita mukaan. Muistan, kun ala-asteella minulla oli riitaa erään tytön kanssa ja hän kysyi: ”Aiotko sä leikkiä vielä, kun oot yläasteella?”. Olen nyt 45-vuotias ja leikin vieläkin.

Rytisalon mielestä kirjailijan ensisijainen tehtävä ei ole voimaannuttaa lukijoitaan, mutta toisinaan niin käy.

– Eräs tuntematon ihminen halusi kiittää minua Rouva C:stä ja kertoi sen olevan hänen voimakirjansa. Siinä hetkessä meillä molemmilla tuli itku. On ihanaa, jos joku saa voimaa kirjoistani silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Ei tässä maailmassa ole liikaa elämyksiä.

Rytisalon ei opettajan työnsä ansiota tarvitse pakottaa itseään kirjoittamisen pariin. Niin jää tilaa luovuudelle.

– Voin rauhassa miettiä, millä haluan seuraavaksi itseni haastaa.

Päätoimiseksi kirjailijaksi Rytisalo ei ole koskaan ajatellut ryhtyvänsä.

– En koe olevani niin taiteilija, että pystyisin heittäytymään tämän varaan. Kirjailijan työ on hermostuttavaa erityisesti silloin, kun kirjan lähettää matkaan ja odottaa, miten sen käy. Silloin minä olen omassa luokassani, ihan turvassa.