Moni ihminen miettii ystävyysongelmaa: missä ovat ystävät, miksi minulla ei ole ystäviä, miten saisin ystäviä? Kaikkia ei ystävättömyys huoleta, sillä asia on aina persoonakohtainen. Toiset tulevat toimeen ilman ystäviä ja elävät rikasta elämää omissa oloissaan.
Sama ongelma on löydettävissä globaalilta tasolta eli valtioiden välisistä suhteista. Tässä tarkastelussa kummastuttaa aina nykyisen Venäjän ja entisen Neuvostoliiton paradoksi. Oliko Neuvostoliitolla todellisia ystäviä ulkovalloissa ja onko nykyisellä Venäjällä ystäviä? Ehkä on absurdia puhua valtioiden välisistä ystävyyssuhteista, koska suhteet perustuvat hyvin pitkälle laskelmoituihin etuihin. Ollaan ystäviä, jos siitä on jotain etua.
Mistä ystävyys muodostuu? Neuvostoliiton osalta paradoksia pahentaa vielä se tosiasia, että neuvostoliittolaiset itse pettivät toisensa todellisessa hädässä. Tämä ilmeni siinä vaiheessa, kun entinen Neuvostoliitto oli taloudellisessa konkurssissa ja venäläiset olivat menettäneet valta-asemansa. Jokainen osa mahtavaa Neuvostoliittoa oli lähdössä omille teilleen. Mitä tämmöinen ystävyys ja yhteistyö ovat? Missä oli ”Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton” oikeutuksen olemassaolo? Miksi jo ennen vuotta 1922 alkanut avioliitto loppui vuonna 1991? Sopuisasta perheestä tuli vihaisten, entisten jäsenmaiden kyräilevä itsenäisten maiden joukko Venäjän maantieteellisille rajoille.
Riittäneekö vastaukseksi se, että yhteistyö ja ystävyys ei ollut aitoa, mistä johtuen pakkoavioliitosta oltiin luistamassa pois heti tilaisuuden tullen. Jäljelle jäi isovenäläisten muodostama Venäjän federaatio. Neuvostoliitto eli entinen Venäjä koki historiallisen vääjäämättömyyden eli siirtomaavallan romahtamisen. Näin oli aikaisemmin käynyt Ranskalle, Belgialle ja Isolle-Britannialle. Riittävä historian ja valtioiden kehitysteorioiden tunteminen auttaa ymmärtämään ja ennakoimaan valtioiden kehityskaaret siinä missä yritystenkin elinkaaret. Neuvostoliitolle oli historiallisesti pakko käydä näin. Kyseessä oli vääjäämätön tosiasia.
Mutta silti? Neuvostoliitto hajosi ja tilalle palasi Venäjä kutistuneena ja rutistuneena alkuperäiseen ydinalueeseensa. Olihan hajoamisen jälkeen pieni kuhertelukausi toki havaittavissa, mutta se hävisi sen siliän tien Venäjän toivuttua Neuvostoliiton hajoamisesta. Harvassa ovat nykyisen Venäjän ystävät. Kaukasukselta löytyy pakkoystäviä, ja Valko-Venäjä keikkuu jossakin välimaastossa. Jokainen näistä ”ystävistä” odottaa vain sitä hetkeä, milloin voi sanoa hyvästit Venäjälle ja Putinille.
Mikä Venäjässä mättää? Miten Venäjä onnistuu pelaamaan itsensä aina paitsioon? Ei esimerkiksi Suomella, Ruotsilla, Ranskalla ja Saksalla ole ongelmia keskinäisissä suhteissaan ja ystävyydessään. Eri asia on tietysti se, kuinka aitoa eurooppalaisten valtioiden välinen ystävyys todellisuudessa on.
Ystävyyden varaan, tai mitä se sitten onkaan, ei voida rakentaa tulevaisuutta. Tämän on Suomi saanut kokea usein historian saatossa. Aina on saatu pettyä ja tultu petetyksi. Tämä koskee Britanniaa, Ruotsia ja Yhdysvaltojakin. Jokainen ajaa vain omaa etuaan. Turha on Viron odottaa Suomen apua todellisessa hädässä.
Mutta onhan sekin saavutus, ettei Venäjällä ole ollut ystäviä viimeisen sadan vuoden aikana. Voisivatko venäläiset mennä itseensä ja katsoa peiliin? Mitä järkeä on hätistellä naapureitaan aika ajoin? Eivätkö yhteistyö ja -ymmärrys toisi venäläisillekin enemmän kuin jatkuva sapelien kalistelu naapurien kanssa. Kuka Venäjän maalle haluaisi mennä? Suomi voisi toki ottaa omansa takaisin. Eivät entiset Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton jäsenmaat halua hätistellä Venäjää tai omiaa pyhää äiti-Venäjän maata. Toisinpäin intoa kyllä näyttää olevan.
Näissä mietteissä Baabelinmäen ajatushautomon eliitti odottelee kesän tuloa.
