Pääkirjoitus
Koillismaalla ukkoutuu kaiken muun lisäksi myös rockmusiikki. Paikkakunnan ylpeys Zero Ninelle tulee mittariin 35 vuotta ja toinen tunnetumpi metallijyrä A.R.G. on niin ikään ukko-osastoa. Suomen ykkösrockkukko Michael Monroe laulaa viimeisimmällä levyllään, että pojan voi viedä pois vuodesta 78, mutta vuotta 78 ei saa pois pojasta. Tämä pitää varmasti paikkansa myös Zero Ninen ukkeleiden kohdalla.
Bändin pitkää taivalta katsellessa on syytä ottaa lakki kouraan. Zero Nine teki kolme vuosikymmentä sitten sen, mihin yksikään kuusamolainen bändi tai artisti ei ole sen jälkeen pystynyt. Yhtye sai jopa kansainvälistä suosiota ja teki musiikista itselleen ammatin. Sen saavutukset ovat myös kansallisesti mitattuna tietyllä tapaa vertaansa vailla, ainakin jos ajatellaan alan todellisten suuruuksien yhtyettä kohtaan osoittamaa arvostusta.
Vuoden 1978 Kuusamosta ei ole voinut olla järin helppoa lähteä tekemään rockbändin uraa yhtään millään mittarilla. Sitä se ei todellakaan ole nykyäänkään, sillä Kuusamo ei ole mikään varsinainen näyteikkuna nuorille bändeille. Zero Ninella oli kuitenkin se vaadittava jokin. Tietysti pitää olla lahjakkuutta. Täytyy yksinkertaisesti osata tehdä hyviä biisejä. Tärkeintä on kuitenkin tinkimätön asenne ja työmoraali.
Nuo ovatkin ne tekijät, mitkä useimmilta nykybändeiltä tuntuvat puuttuvan. Kuvitellaan, että rockelämä on kullan kimallusta ja jatkuvaa juhlaa. Siinä sivussa vähän yritetään työstää musiikkiakin. Näin mennään heti alussa metsään.
Muusikon työ on työtä raaimmasta päästä, eikä oikotietä onneen ole. Nykybändit valittelevat usein sitä, ettei ole treenikämppiä ja olosuhteet ovat muutenkin huonot, mutta tuskinpa niitä treenikämppiä oli 1970-1980 -lukujen taitteessa ainakaan enempää. Ainoa tie on tehdä töitä ja sen jälkeen lisää töitä.