Maaningan tuulipuistohanke on herättänyt keskustelun tuulivoiman maisemahaitasta. Tuulivoimaloiden kohtaloksi on tullut sama kuin useiden muidenkin rakennushankkeiden: paras paikka on aina ”jossain muualla”. Pois silmistä, pois mielestä, eikä ainakaan minun takapihalleni.
Maaningan tuulipuisto sijaitsee Riisitunturin kansallispuiston kupeessa. Paikalle on määrä nousta enimmillään 70 myllyn puisto, joka jauhaisi sähköä 40 000 talouteen, toisi satojen tuhansien kiinteistöverot vuodessa Kuusamoon ja työllistäisi rakennusaikana 300 henkilötyövuotta.
Jos Maaningan tuulipuistohanke kaadetaan maisemahaittaan vedoten, miten suojelun rajat määritellään jatkossa? Jos vihreän talouden symboleja, tuulimyllyjä, ei saa näkyä kansallispuistoon, niin mitä sinne saa näkyä? Kuinka laaja suojavyöhykeen, ”piilosuojelualueen”, hankkeen vastustajat haluavat kansallispuiston ympärille piirtää? Mitä sanovat kansallispuistoja ympäröivät maanomistajat, joiden oikeutta päättää maaomaisuutensa käytöstä tällöin kavennettaisiin ratkaisevasti?
Maaningan tuulipuistohankkeessa piilee syvästi periaatteellisen riidan vaara.
Maisemamallinnuksia on luvassa, kunhan ympäristönvaikutusten arviointi käynnistyy. Selvää on, että korkealla sijaitsevat myllyt näkyvät, mutta niiden häiritsevyys on katsojan silmässä. Jos tuulivoimaa halutaan Suomeen, on myllyjä rakennettava, eikä paikka voi aina olla ”jossain muualla”.
Maassamme oli vuoden 2015 lopussa 387 tuulivoimalaa, joiden yhteiskapasiteetti on 1 005 megawattia. Maaningan 70 myllyä kasvattaisivat kapasiteettia merkittävästi, vaikkakin aiempien esimerkkien valossa on epätodennäköistä, että puisto toteutuu täydessä laajuudessaan.
Kansallinen tavoite on, että tuulivoimakapasiteetti Suomessa olisi 2 000-2 500 MW vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteesta on siis kasassa puolet. Nykyisellään tuulivoimalla katetaan Suomen sähkönkulutuksesta 2,8 prosenttia, mikä on kansainvälisessä vertailussa vaatimaton luku.