Ollessani juuri lähdössä Vietnamin matkalleni, sain järkytyksekseni kuulla uutisen Jaakko Heikkisen äkillisestä poismenosta. Kenen muun tahansa kohdalla, moinen uutinen ei olisi aivan näin paljon järkyttänyt, mutta Jaakkohan oli itse terveyden perikuva.
Me olimme Jaakon kanssa molemmat kuntohiihtäjiä, mutta täysin erilaisia. Jaakko kuului kuntohiihtäjien valiokaartiin, joka pyrki tuloksiin. Hän hiihti sekä aikaa että matkaa. Minä kuulun samaisen joukon jumbosarjaan, joka hiihtelee muutoin vain omaksi huvikseen. Tapasimme usein ladulla, mutta vaikka Jaakon vauhti oli aivan toista luokkaa kuin minun, hänellä oli aina aikaa pysähtyä ja kysellä kuulumisia. Eikä hän kysellyt huvin eikä tavan vuoksi, vaan hän todellakin näytti olevan kiinnostunut lähimmäisestään. Tälle huomaavaisuudelle annoin valtavan suuren arvon.
Jaakko kohtasi lähimmäisensä ystävällisesti, huomaavaisesti ja lämpimästi. Hän oli aivan oikeasti läsnä. Hän ei hukuttanut toisia puhetulvallaan, vaan kyseli ja kuunteli. Hänellä oli vanhan hyvän toimittajan rutiini, niin että hän osasi tehdä oikeat ja merkittävät kysymykset ja hänellä oli malttia kuunnella tarkkaavaisesti loppuun, mitä toinen vastasi. Vaikka hän olisi ollut jostakin asiasta keskustelukumppaninsa kanssa toista mieltä, hän ei ryhtynyt väittelemään vastaan, eikä tekemään tyhjäksi toisen mielipiteitä, vaan korkeintaan totesi kuivasti, ettei hän ollut saanut asiasta aivan tuollaista kuvaa.
Jaakko oli pitkän linjan toimittaja, joka koko elämänsä ajan kehitti itseään ja opiskeli lisää. Aivan tavalliselta kansakoulupohjalta hän mittavan työelämän ohella opiskeli akateemisen loppututkinnon. Se oli tunnustuksen arvoisen hieno suoritus. Mutta saavutukset eivät nousseet Jaakolle päähän, vaan hän säilyi samanlaisena iloisena ja optimistisena Kuusamon Virkkulan kylän poikana loppuun asti.
Toimittajana arvostin Jaakkoa valtavasti. Hän ei asettunut kuvaamansa kohteen eikä haastattelemansa henkilön yläpuolelle. Hän ei liioin käynyt henkilökohtaisuuksiin, eikä halventanut toisia, vaan säilytti aina tietyn hienotunteisuuden. Hän arvosti aina lähimmäistään niin paljon, ettei ryhtynyt toista murjomaan.
Jaakossa oli aina aimo annos herkästi syttyvää urheilutoimittajaa, joka kuvatessaan asiaa tai kohdettaan, puhkesi ylisanoihin ja kaunomaalailuun. Minua se toisinaan suuresti huvitti, mutta ei juurikaan ärsyttänyt. Itse kaikkea muuta kuin urheilullisena olen tottunut paljon kuivempiin ja asiallisempiin ilmaisuihin.
Kerran Jaakko pitäessään juhlapuhetta aloitti sen, että kun hän kerran isoäidilleen kertoi menevänsä puhumaan johonkin tilaisuuteen, oli tämä tokaissut: ”Mitähän se sinäkin muka puhut?” Jaakko otti tämä esimerkiksi siitä, miten entisaikaan oli tapana väheksyä nuorten ja lasten tekemisiä, sen sijaan, että olisi kannustettu heitä. Minulla itselläni on lapsuudestani vastaavanlaiset kokemukset. Perheen nuorimpana minäkään en ollut mitään, enkä koskaan riittänyt mihinkään. Tästä kokemuksesta Jaakko itse oli ottanut oppia siten, että muisti aina kannustaa toisia. Siinäkin asiassa hän kelpasi hyvin esimerkiksi.
Viimeisen kerran tapasin Jaakon, kun hän kävi ojentamassa minulle laatimansa kirkkokuoron historian. Huomaavaiseen tapaansa hän muistutti, että olin kuoron kunniapuheenjohtaja ja ansioitunut laulaja. Kuollessaan Jaakko oli itse sekä kirkkokuoron että kirkkovaltuuston puheenjohtaja. Viimeksi mainitunkin luottamustehtävänsä Jaakko veti tyylikkäästi ja vastuuntuntoisesti. Hän jos kuka, osasi olla koko seurakunnan ja kaikkien seurakuntalaisten edustaja.
Ei Jaakon ääni vaiennut ole, vaikka maallinen kirkkokuoro jäikin. Hän siirtyi vain toiseen kuoroon, jonka ylistyslaulun kuulemme vasta sitten, jos ja kun siirrymme sinne kerran perässä.
”Herra anna hänelle iankaikkinen lepo, ikuinen valo häntä valaiskoon!”
Seppo Ervasti
