Mikäpä mukavampi kuin ajatus kissaa silittävästä mummosta tai koiraa rapsuttavasta papasta.
Nykyisistä koillismaalaisista vanhuksista suurin osa eli lapsuutensa maatalossa. Maaseudun elämäntapaan eläimet ja lemmikit kuuluivat itsestään selvästi. Vaikka maatilan pito loppui, monelle jäi tapa pitää kissaa tai koiraa seuralaisenaan.
Lemmikit lievittävät yksinäisyyden tunnetta ja vähentävät stressiä. Lemmikistä on seuraa, vaikkei se puhua osaakaan. Moni koiranomistaja tosin on sitä mieltä, että hänen koiransa ymmärtää kaiken puheen, vain vastaus jää sanomatta.
Vanhuuteen kuuluu luopuminen. Palvelutaloon muuttaminen tarkoittaa osasta itsenäisestä päätösvallasta luopumista hoidon vastineeksi.
Lehdessämme oli pohdintaa siitä, voisiko hoivayksiköiden asukkaat ottaa kissoja tai koiria seurakseen (KS 27.1). Hoitohenkilökunta ei täysin tyrmää ajatusta, mutta yksinkertaista eläimen tuominen hoitokotiin ei ole. Lähinnä kyse on eläinallergioista, joita nykyisin esiintyy kohtuullisen runsaasti. Allergisia on sekä asukkaissa että hoitohenkilökunnassa.
Pienillä paikkakunnilla voi olla mahdotonta osastoida hoivakotien asukkaita siten, että allergiset ja ei-allergiset saadaan erilleen. Oma lukunsa on myös se, onko hoivakotiin muuttanut vanhus kykenevä vastaamaan lemmikkinsä hyvinvoinnista. Hoitohenkilökuntaa ei voida velvoittaa koiran tai kissan hoitajaksi.
Kuusamo on ollut edelläkävijä eläinten käytössä vanhusten viriketoiminnassa. Porkkapirtillä on kokeiltu kanalaa, jonka hoitoon asiakkaat ovat saaneet osallistua oman intonsa ja jaksamisensa mukaan. Kokeilu ei maksanut paljon, mutta tuotti suuresti iloa.
Omaisten mukanaan tuomista eläinvieraista on hyvät kokemukset, kunhan pelisäännöt on sovittu. Joustavuus eläinvierailuissa on osa ajatusta, että hoivakodissa vanhus saa elää itselleen mahdollisimman tavallista elämää loppuun saakka.