Olli Mustosen Beethoven-ilta alkoi todella lupaavasti. C-duuri pianosonaatti (op.2/3) soi kuin neronleimaus. Mustosen soitto oli hypnoottisen vangitsevaa ja sormet lensivät pitkin koskettimia kuin unelma. Maestro sai sonaatin ensimmäisen osan soimaan järisyttävän sinfonisesti. Musiikki virtasi kuin runsauden sarvesta ja jokaikinen nuotti tuntui iskeytyvän kohdilleen aivan kuin graniittiin vuoltuna. Toisen osan adagion melodia purjehti tyystin omille vesille yhdessä maagisesti soivan säestyksen kanssa. Mustonen antoi tälle vielä totutusti wieniläisklassismin kahleissa olevalle sonaatille tyystin uudet kasvot. Teos ennakoi selkeästi tämän suurenmoisen säveltäjän tulevaa kehityskaarta eli räiskyvää ja samalla ennalta arvaamatonta kehittelyä ja rytmisten motiivien korviahivelevää käyttöä. Samalla Mustonen rakensi sen mestarillisille piirteille uudet kehykset ja järisyttävän sävelbaletin virtuoosisella tekniikallaan. Tässä teoksessa tapahtui juuri se mihin Mustonen sanoi esiintyvänä taiteilijana pyrkivänsäkin eli halun välittää kuulijalle tunteen siitä, että teosta ei voi toisella tavalla soittaa. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että sävellys synnytetään henkiin kuin uudestisyntyneenä.
Räiskyvällä taiteen tekemisellä oli ikävä kyllä myös toiset kasvot. Pateettisessa sonaatissa latautuminen tuntui menevän Mustosella tyystin yli. Pianon sointi hiipui ja soitosta tuli mustavalkoista. Rytmin kadotessa ja nopeuden kasvaessa monin paikoin myös sekavaa. Rytmi tuo ryhtiä, mutta myös arvokkuutta. En usko, että Beethovenkaan olisi luopunut loistavista rytmisistä ajatusmalleistaan näennäisen virtuositeetin kustannuksella.
Beethovenin myöhäiskauden sonaatit eivät juurikaan tunnelmaa nostaneet. A-duuri sonaatin (op.101 nro 28) fuuga soi kyllä monumentaalisesti, mutta tässäkin sonaatissa olisi kaivannut enemmän juuri syvää Beethovenin massiiviseen pianosointiin porautuvaa ajattelua. Steinway tuntuikin kalisevan enemmän liitoksistaan kuin iskostuvan kuulijan tajuntaan suggeroivalla soinnillaan. E-duuri sonaatti (op. 90 nro 27) soi sekavasti. Laulavuudesta ja legatolinjasta ei ollut tietoakaan ja teoksen dualistinen ilme oli tipotiessään.
Ylimääräisenä kuultu Händelin ”Blacksmith- variaatiot” todisti jälleen, että Mustonen on todella etevä pianisti, joka parhaimmillaan tuottaa suunnatonta iloa kuulijalle. Tällä hetkellä Mustonen sanoi soittavansa kolmea eri Beethoven-ohjelmaa konserttisalista toiseen. Meno on siis hurjaa ja kaiken lisäksi Mustonen on myös ansioitunut säveltäjä, jolle on hiljan myönnetty Hindemith-palkinto.
