Suomen asuntomarkkinoilla valitsee paradoksaalinen tilanne, jolla on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Helsingissä asunnot ovat kallistuneet niin, että jos keskituloinen perhe haluaa asua kaupungissa, on asuttava ahtaasti. Tai sitten on muutettava etäälle kantakaupungista.
Asuntoja kallistaa muuttoliike, joka tuo ihmisiä maalta kaupunkiin, pohjoisesta etelään. Kun kysyntää on paljon, hinnat nousevat. Muuttoliikkeen lähtöpäässä asuntomarkkinat hiipuvat samaa tahtia pääkaupunkiseudun kallistumisen kanssa.
Yle julkaisi laajan asuntokoneen, josta voi tarkistaa, minkälaiseen asuntoon rahat riittävät eri puolilla Suomessa. Kuvitellaan keskituloinen nuoripari (nettotulot 3 150 euroa / kk), jolla säästöjä 15 000 euroa.
Pankit vaativat yleisesti, etteivät lainanhoitokulut saa olla yli 45 prosenttia nettotuloista kuuden prosentin korolla 25 vuoden laina-ajalla. Tällä kaavalla keskituloinen nuoripari saa lainaa enintään 220 000 euroa, joten asunnon ostoon on käytettävissä 235 000 euroa. Jos nuorella parilla on lapsia, ja perhe haaveilee sadan neliön asunnosta, ei sellaista löydy summalla juuri mistään pääkaupunkiseudun kolkasta.
Pääkaupunkiseudulla vanhan osakehuoneiston keskimääräinen neliöhinta oli helmikuussa 3 655 euroa ja muualla Suomessa 1 667. Kuusamossa vastaava neliöhinta on 1 369 euroa.
Aluepolitiikka -sanalla on vanhanaikainen kaiku, mutta tarve on edelleen olemassa. Muuttoliikkeen nopeutta on syytä hillitä sillä se on sekä helsinkiläisen että koillismaalaisen etu. Parasta aluepolitiikkaa on työpaikkojen luominen maaseudulle. Jos on työtä, ei ole lähtemisen pakkoa. Jos muuttovirtaa saadaan padottua, on helsinkiläisellä edelleen varaa asua Helsingissä ja kuusamolaisella Kuusamossa.
Kunhan sosiaali- ja terveydenhuolto siirtyy sote-uudistuksessa maakunnille, jää kuntien tärkeimmäksi tehtäväksi niin sanottu elinvoimatehtävä. Koillismaalla on vireillä satojen miljoonien hankkeita, jotka pitää saada toteutumaan.