Pääkirjoitus
Vähän varttuneempien kuulee muistelevan omaa kouluaikaansa, kuinka jopa 40 oppilasta saattoi olla samassa luokassa yhden opettajan kontolla. Kun suuret ikäluokat taittoivat opintietään, ei ollut kouluavustajia, eikä nykyisiä reilun 20 oppilaan luokkia.
Oppilaita ei pystytty huomioimaan yksilöinä. Ne oppivat, jotka kykenivät ja halusivat. Jotkut jäivät enemmän tai vähemmän oman onnensa nojaan, mutta pääpiirteissään koulutusjärjestelmämme on ollut menestys. Sen ansiosta Suomi on noussut maailman rikkaimpien kansakuntien joukkoon.
On turhaa kummastella, kuinka ennen opettaja pärjäsi yksin suuren lapsilaumansa kanssa, mutta nykyisin jo 25 oppilaan ryhmää pidetään suurena.
Yhteiskunta on muuttunut paljon monimutkaisemmaksi vuosikymmenten saatossa, oppilaat ovat muuttuneet, oppilaiden vanhempien asenne koulua kohtaan on muuttunut.
Menneinä vuosina riitti, että oppi lukemaan ja laskemaan. Niin sanotusti kansakoulupohjalla työllistyi varsin helposti. Mentiin maa- tai metsätöihin, tai suorittavaan tehdastyöhön. Kyllä sinä pöllimehtään kelepaat, tavattiin Koillismaalla lohdutella lasta, jos koenumerot eivät vastanneet odotuksia.
Nykyisellään niin sanottuja ryskätöitä on yhä vähemmän. Melkein ammatti kuin ammatti on nykyään asiantuntijatehtävä, joka vaatii syvällisen koulutuksen.
Jos jotain vanhasta kannattaa haikailla, niin asennetta kasvatusvastuuseen. Päävastuu lapsista on aina perheissä, ei kouluissa, jonne sitä osa mielellään yrittää työntää.
Paras lahja, jonka Koillismaa voi lapsilleen antaa, on hyvä pohjakoulutus. Suurin huoli ei Koillismaalla ole ryhmäkokojen kasvu, vaan kouluverkon harveneminen, kun lasten määrä on ollut vähenemään päin ja asutus keskittyy taajamiin.
Muutamilla lapsilla on jo nyt kohtuuton koulumatka Posiolla, jossa kunnan ainoa koulu sijaitsee keskustaajamassa. Yhtälö on vaikea, sillä muutaman lapsen varassa ei koulua voida kylissä ylläpitää.