Luterilaisen kirkon johtaja, arkkipiispa Kari Mäkinen on useaan kertaan ottanut kantaan turvapaikanhakijoiden tilanteeseen. Yksi hänen huomiota saanut lausuntonsa on, että kirkko on varautunut kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden suojeluun.
Mäkinen on muistuttanut kultaisesta säännöstä: mitä tahdotte itsellenne tehtävän, tehkää se toisille. Mäkisen mielestä kultaista sääntöä ei ole varattu vain suomalaisen yhteiskunnan sisäiseen käyttöön. ”Auttamisen täytyy lähteä tarpeesta. Kirkon työn lähtökohta on, että ensisijaisesti autetaan sitä, joka on kaikkein suurimmassa hädässä”, arkkipiispa sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 13.9.2015).
Kristillistä ajattelua tunteville Mäkisen linjaukset ovat loogisia. Kirkko kohtelee kaikkia avuntarpeessa olevia samalla tavalla, olivatpa he kantasuomalaisia, maahanmuuttajia tai vieraasta maasta. Uskonto ja ihonväri eivät vaikuta avun määrään suuntaan tai toiseen, vaan kirkon silmissä kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia. Vain avuntarve ratkaisee auttamisen määrän.
Kirkko ei ole nationalistinen organisaatio, vaikka kansankirkolla on perinteisesti vahva asema yhteiskunnassamme. Suomalainen kulttuuri nojaa vahvasti kristilliseen perimään.
Vastoin kristillisyyttä ovat ne vaatimukset, joiden mukaan kansankirkkomme pitäisi auttaa ensisijaisesti oman maan kansalaisia. Raamatusta ei löydy kohtaa, jossa sanottaisiin, että apu pitäisi kohdistaa ensisijaisesti, tai vain, suomalaisiin. Apu kuuluu kaikille.
Kuusamon vastaanottokeskus hiljenee sitä mukaa, kun turvapaikanhakijat saavat joko myönteisiä tai kielteisiä päätöksiä. Voi olla, että jotkut kielteisen päätöksen saaneista kääntyvät Kuusamon seurakunnan puoleen suojelua saadakseen.
Seurakunta ei voi ryhtyä lainvastaiseen ihmisten piilotteluun, mutta se ei myöskään voi käännyttää ihmisiä pois missään tilanteessa. Elävässä elämässä tilanteet voivat olla monimutkaisia, mutta kirkon opetukset antavat selkeät suuntaviivat ratkaisuille.