Syksyllä 2013 lakkautetusta Aholan koulukiinteistöstä tuli riippa Posion kunnalle. Kiinteistö ei ole mennyt kaupaksi. Koulun vanha puoli on rakennettu 1957 ja uusi puoli 1978. Kun ylläpitokustannukset ovat 50 000 euroa vuodessa, ei ole ihme, ettei rakennukselle hevin löydy uutta omistajaa. Kunnassa on laskettu, että purku-urakka tienaa itsensä vuodessa takaisin.
Lasten määrä on vähentynyt Posiolla, joten kunnan koululaiset sopivat yhteen koulukeskukseen keskustaajamassa. Peruskoululaiset ja lukiolaiset opiskelevat kaikki saman katon alla.
Koillismaan kiinteistöistä suurin osa on peräisin 1960-1980-luvuilta. Vuosikymmenet olivat hyvinvointiyhteiskunnan vahvaa rakentamisen aikaa myös fyysisesti. Kouluja ja kunnantaloja tehtiin rivakkaan tahtiin.
Koulurakennuksille oli huutava tarve sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin ikäluokat olivat suuria ja maalla asuvien määrä oli suhteessa paljon nykyistä suurempi.
Rakennuksen laskennallinen käyttöikä on 50-100 vuotta. Rakennusten korjausvelka on kasvanut kovaa vauhtia samalla, kun syvä maaseutu on tyhjentynyt kaupunkeihin.
Vanhan sanonnan mukaan kolme tärkeintä rakennuksen arvon määräävää tekijää ovat sijainti, sijainti ja sijainti. Seuraavina tulevat kohteen kunto ja käyttömahdollisuudet. Kun kaikki tekijät ovat pielessä, voi käydä kuten Aholan koulukiinteistölle, jonka arvo on negatiivinen.
Soteuudistuksessa pienille ja syrjäisille kunnille on jäämässä luu käteen. Maakunnat eivät ota omistukseensa kuntien terveyskeskuksia, eivätkä mitään muitakaan rakennuksia. Maakuntahallinto vuokraa kunnilta vain tarvitsemansa kiinteistöt. Kunnat joutuvat pohtimaan, mitä tehdä kiinteistömassalle, josta osa jää tyhjilleen. ”Myydään huonokuntoinen terveyskeskuksen vuodeosasto” -ilmoitus ei saa ostajia liikkeelle.
Maakunta pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä, mikä on järkevää, mutta ei kohtuullista maaseudun kuntien kannalta. Köyhimpiä alueita ei saa laittaa yksinään murroksen maksajiksi.