Lukijalta

Nä­kö­kul­ma: "O­pil­li­set ja käy­tän­nöl­li­set ris­ti­rii­dat ovat olleet ja ovat edel­leen suuria" – Hen­gel­li­ses­ti koko his­to­rian­sa ajan ja­kaan­tu­nut Tai­val­kos­ken seu­ra­kun­ta 140 vuotta

-
Kuva: Mikko halvari

Päivälleen 140 vuotta sitten Keisarillinen Suomen senaatti päätti perustaa itsenäisen Taivalkosken seurakunnan. Elettiin vuotta 1879 ja suuriruhtinaskunnan aikaa. Seurakunnan perustaminen oli pitkä ja hidas prosessi. Käytännössä itsenäinen Taivalkosken seurakunta aloitti toimintansa vasta vuonna 1884. Täytyi odottaa Pudasjärven emäseurakunnan kirkkoherra Karl Hällforsin kuolemaa ja Jokijärven kappalaisen Gustaf Nymanin siirtymistä pois virastaan. Senaatin myötämielisellä päätöksellä Pudasjärven seurakunnan itäisistä alueista oli muodostettu Jokijärven kappeliseurakunta seurakuntaelämän tehostamiseksi jo vuonna 1858. Kappeliseurakunnan aikana vuonna 1868 alkoi Jokijärven kunnassa kunnallinen elämä kunnallisasetuksen mukaisesti.

Kirkkorakennus ei koskaan ole sama asia kuin seurakunta. Kirkko ei koskaan ole ainoastaan rakennus vaan ennen kaikkea Herran huone. Kirkkorakennus on muistomerkki menneiden sukupolvien uskosta ja Jumalaan turvaamisesta. Vuosi sitten syksyllä tuli kuluneeksi 170 vuotta Taivalkosken ensimmäisen kirkon valmistumisesta. Jokijärvelle rakennetun kirkon valmistumista juhlistimme mikkelinpäivänä piispa Samuel Salmen johtamalla maakirkolla Pölkky-teatterissa. Pudasjärven emäseurakunnan itäosien asukkaiden talkootyönä rakentama hirsinen ristikirkko oli suuri saavutus alueen asukkailta. Jokijärven kirkon piirustukset laati arkkitehti A. F. Granstedt, joka toimi arkkitehti C. L. Engelin läheisenä työtoverina. Jokijärven kirkko edusti uusklassista tyylisuuntaa päätykolmioineen, pylväineen ja kupoleineen. Ennen varsinaista kirkkoa Jokijärvelle oli rakennettu pieni väliaikainen rukoushuone. Jo ennen kirkon rakentamista Jokijärven Kirkkosaareen oli haudattu vainajia. Jokijärven kirkkosaari seurakunnan alkuvaiheiden muistomerkkinä ja monen seurakuntalaisen viimeisenä leposijana kaipaisi pikaista kunnostamista ja huolenpitoa. Kirkkosaaren unohtamisen ajan tulisi jo päättyä. Kirkkosaari voisi olla ainutlaatuinen seurakunnan varhaisen historian muistomerkki.

Pitkällisen riitelyn päätteeksi Jokijärvelle rakennettu kirkko siirrettiin hirsi hirreltä karulle ja kivikkoiselle Anninpalonmäelle Iijoen rannalle. Edelleenkään ei ole täyttä selvyyttä siitä kuljetettiinko kirkon hirret Jokijärveltä Taivalkoskelle Iijokea pitkin uittamalla vai talviaikaan hevosilla vetäen. Siirretty ja uudelleen rakennettu kirkko vihittiin käyttöön juhannuksena 1880. Kirkon ryöstö Jokijärveltä Taivalkoskelle jakoi seurakuntaa maantieteellisesti. Jossain määrin tämä jako on edelleen nähtävissä.

Taivalkosken seurakunnan historian suurin tragedia on ollut vanhan kirkon tuhoutuminen tulipalossa. Pahaksi onneksi seurakunnan luottamushenkilöt eivät kirkkoherrojen useista voimakkaista kehotuksista huolimatta suostuneet koskaan hankkimaan kirkkoon ukkosenjohdatinta. Niinpä pitkän hellejakson päätteeksi raju ukonilma sytytti kirkon palamaan 27.7.1925. Kirkosta onnistuttiin pelastamaan ainoastaan ehtoollisella käytettävät leipälautanen ja viinimalja. Vanhasta kirkosta on säilynyt muistona muutamia ulkokuvia. Tiettävästi yhtään sisäkuvaa ei ole olemassa.

Uuden kirkon rakentaminen oli hidas ja työläs prosessi vieden aikaa lähemmäs vuosikymmenen. Useampaan otteeseen uuden kirkon suunnitelmia täytyi muuttaa ja suunnitellun kirkon kokoa pienentää seurakunnan vähävaraisuuden ja pulavuosien vuoksi. Uusi kirkko valmistui ja vihittiin käyttöön elokuussa 1933.

Uuden kirkon suunnitteli arkkitehti Kauno S. Kallio. Joidenkin arvioiden mukaan Taivalkosken kirkko on yksi parhaiten säilynyt 1920-luvun uusklassismin tyylisuuntaa edustava kirkko Suomessa. Seurakunnalla ei ole ollut missään vaiheessa varaa remontoida kirkkoa pilalle. Ainoastaan 1990-luvulla kirkkosaliin lisätyt pyöreät ”katulamput” eivät sovi kirkon muuten pelkistettyyn klassiseen tyyliin. Taivalkosken kirkko lähestyy hyvää vauhtia peruskorjausta. Peruskorjauksen suuri kysymys tulee olemaan, miten luontevasti ja tyylikkäästi onnistutaan yhdistämään kirkon alkuperäinen tyyli ja 2020-luvun seurakuntaelämän muuttuneet tarpeet ja näkökulmat. Miten perinteinen ja yksinkertainen kirkkotila voisi olla yhteisöllisyyttä ja osallistumista vahvistava seurakunnan toiminnan keskus? Millaisia muutoksia kirkkotilaan tarvitaan, jotta seurakuntalaiset vauvasta vaariin voisivat kokea tilan omakseen ja pyhäksi?

Uuden kirkon alttaritaulun maalasi oululainen taiteilija Väinö Tiger pappilan kamarissa vuonna 1934. Vanhassa kirkossa ei koskaan ollut alttaritaulua. Perimätiedon mukaan Getsemanen yrttitarhassa rukoilevaa Jeesusta esittävän alttaritaulun mallina toimi pappilan silloinen piika. Puhutteleva alttaritaulu muistuttaa Jeesuksen rukouksen sanoista Getsemanessa: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42)

1930-luvulla seurakunta rakensi uuden kirkon lisäksi uuden pappilan Iijoen rantaan. 1960-luvun alkuvuosina valmistuivat seurakuntatalo kirkon vierelle ja siunauskappeli Kaakkurinvaaran hautausmaan yhteyteen. Leirikeskus rakennettiin Jokijärvelle 1980-luvulla. Nyt seurakunta on tullut siihen tilanteeseen, että heikko talous pakottaa luopumaan ei täysin pakollisista kiinteistöistä.

Taivalkosken seurakunta ja lestadiolainen herätysliike ovat olleet tiiviissä kohtalonyhteydessä koko seurakunnan historian ajan. Lestadiolaisuus levisi seurakunnan alueelle jo ennen seurakunnan perustamista. Herätysliike oikeastaan korvasi seurakunnallisen toiminnan niukkuuden kappeliseurakunnan papittomana aikana. Kun pappia ei ollut, seurakuntalaiset ottivat itse vastuun hengellisestä elämästä.

Läpi Taivalkosken seurakunnan historian on käyty rajanvetoa lestadiolaisuuden ja muun seurakuntaväen välillä. Herätysliikkeeseen suhtautuminen on jakanut seurakunnan lisäksi sukuja, perheitä ja kyliä. Taivalkosken seurakunta on ollut hengellisesti kahtia jakaantunut koko seurakunnan historian ajan. Erityisesti kirkkoherra Barkmannin aikana riidat repivät seurakuntaa ja halvaannuttivat seurakuntaelämää. Opilliset ja käytännölliset ristiriidat ovat olleet ja ovat edelleen suuria.

Vanhoillislestadiolaisuuden opetus pelastuksen rajoittamisesta ainoastaan herätysliikkeeseen kuuluville, liikkeestä erottamiset ja hengellisen väkivallan harjoittaminen ovat jättäneet moneen seurakuntalaiseen lähtemättömän jäljen ja haavan. Oikean uskovaisen ja kristityn määrittäminen lestadiolaisen opetuksen perusteella on synnyttänyt tilanteen, jossa moni seurakuntalainen joutuu kokemaan oman uskonsa vääräksi ja merkityksettömäksi.

Menneisyyden ja nykyisyyden kipukohdat ja ristiriidat eivät useinkaan parane vaikenemalla ja odottamalla. Odottavan aika voi käydä kohtuuttoman pitkäksi ja moni joutuu menemään hautaan kipuaan kantaen. Itse uskon avoimeen ja rehelliseen keskusteluun ja menneisyyden tapahtumien tutkimiseen ilman tuomarinasennetta. Taivalkoskella erityisesti 1950-luvun loppupuolelle sijoittuneet kirkkoherrojen Antti Koukkarin ja Olavi Hietavan välisistä ristiriidoista alkunsa saaneet seurakuntaa ja paikallista lestadiolaisuutta jakaneet tapahtumat tulisi viimein selvittää. Koukkarin amerikanraudasta alkanut riita paisui kuin pullataikina ja hajotti yhteyden ja synnytti erottavia raja-aitoja.

Jokaiselle seurakuntalaisella on omat muistonsa ja muistikuvansa seurakunnasta. Esimerkiksi kastejuhlat, päiväkerhot, rippikoulut, konfirmaatiot, avioliittoon vihkimiset, hautaan siunaamiset, erilaiset retket ja leirit ovat olleet monelle elämän merkityksellisiä hetkiä. Joulukirkon tunnelman voi muistaa vuosikymmeniäkin myöhemmin. Seurakuntaelämä on muuttunut vuosikymmenten aikana voimakkaasti. Perinteet elävät. Muutoksesta huolimatta seurakuntaelämän keskus on pyhäpäivän messu. Oman kirkkoherra-aikani suuri ilo oli jumalanpalveluselämän kehittäminen. Seurakunnalla on oikeus saada viettää liturgisesti rikasta ja monipuolista jumalanpalveluselämää. Jumalapalveluksiin osallistuminen lisääntyi hienosti monen vuoden ajan. Olisi hienoa, jos seurakuntalaiset rohkaistuisivat vielä entistä aktiivisemmin osallistumaan ehtoolliselle. Kynnys ehtoolliselle osallistumiseen on valitettavasti menneillä vuosikymmenillä nostettu liian korkealle.

Yksi mielenkiintoinen ja merkityksellinen erityispiirre Taivalkosken seurakunnan historiassa on maallikoiden toimittamat hätäkasteet tilanteessa, jossa lapsi ei ollut missään hädässä tai vaarassa kuolla. Kirkonkylän ulkopuolella maallikot kastoivat lähestulkoon kaikki syntyneet pienokaiset 1940-luvun lopulle saakka. Hätäkasteen jälkeen yleensä maakirkon tai kinkereiden yhteydessä pappi vielä risti lapsen eli vahvisti kasteen. Maallikkokastajana oli yleensä joku kylän luotettu iäkkäämpi henkilö.

Taivalkosken seurakunnalla on ollut historiansa aikana monia pitkäaikaisia palvelijoita, jotka ovat tehneet elämäntyönsä taivalkoskelaisia palvellen. Kirkkoherroista pisimmät päivätyön Taivalkoskella ovat tehneet ensimmäinen kirkkoherra Johan Barkman vuosina 1885–1908 ja yhdeksäs kirkkoherra Pentti Liimatta vuosina 1972–2001. Monet muistavat edelleen suurella kunnioituksella ja lämmöllä Pentti-kirkkoherran vaatimattoman tyylin ja seurakuntaansa kohtaan osoittaman rakkaudellisuuden. Seurakuntaa palvelivat huomattavan pitkän aikaa legendaariset kanttorit Robert Makkonen ja Esa Tyni. Haudankaivaja Jaakko Jylkäs, suntio Aimo Kortetjärvi ja talouspäällikkö Vuokko Tyni olivat poikkeuksellisen pitkän ajan seurakunnan palveluksessa.

Jokainen seurakuntalainen, vastuunkantaja, luottamushenkilö ja työntekijä on omalla tavallaan vaikuttanut siihen, millaiseksi Taivalkosken seurakunta on historiansa aikana muotoutunut. Yhdessä tulemme ratkaisemaan, millaiseksi Taivalkosken seurakunnan tulevaisuus tulee muodostumaan.

En uskalla luvata, että kymmenen vuoden kuluttua varmuudella vietettäisiin itsenäisen Taivalkosken seurakunnan 150-vuotisjuhlaa. Erityisesti väestörakenteen muutokset ja talous haastavat seurakunnan itsenäisyyttä. Nämä tekijät onneksi ainoastaan haastavat. Vielä ratkaisevampaa on se, miten jokainen seurakunnan jäsen suhtautuu omaan kotiseurakuntaan. Seurakunta on aina syvimmiltään hengellinen yhteisö, jonka seurakuntalaiset yhdessä muodostavat. Pyhässä kasteessa ihmisestä tulee kotiseurakunnan ja maailmanlaajuisen Kristuksen kirkon jäsen sekä pelastuksesta osallinen. Kaste on kutsu rakentaa yhdessä toisten kanssa oman kotiseurakunnan tulevaisuutta ja parempaa huomista. Tulevaisuuteen saa ja tulee katsoa rohkeasti monien mahdollisuuksien tulevaisuutena. Taivalkosken seurakunnan historian antamalta pohjalta on hyvä ponnistaa kohti tulevaa. Elämä ei ole helppoa eikä kivutonta mutta Jumala johdattaa taivastiellä eteenpäin. Saamme rohkeasti uudistaa seurakuntaelämää ja sanoittaa uskoa uudella tavalla. Jotta sanoma armollisesta ja rakastavasta Jumalasta voisi olla merkityksellistä uusille sukupolville, täytyy uskontulkinnan elää ja muuttua. Seurakunta ei saa taantua uskontomuseoksi vaan seurakunnan tulee rohkeasti elää ajassa ja muistaa, että Kristuksessa meillä on lahjana kaikki.