Nel­jä­kym­men­tä yh­teis­tä ju­han­nus­ta –Maila Pöyliön runo kruunaa vielä tämän ju­han­nuk­sen

Ei vapaamittainen runo ole vallaton sekään, sanoo Maila Pöyliö. –¿Ideat tulevat, mutta runoja täytyy työstää.

Koillissanomat perjantaina 23. kesäkuuta 1976

Kuva: Riina Puurunen

Koillissanomissa julkaistaan Maila Pöyliön kirjoittama juhannusruno. Näin on ollut tapana tehdä 40 vuotta.

Lupasin kirjoittaa Koillissanomille juhannusrunon niin kauan kuin kykenen, sanoo Maila Pöyliö.

– Tällä mieleisellä työrupeamalla olen kunnioittanut kirjailija-päätoimittaja Reino Rinnettä. Hän johti minut julkaisemisen tielle.

Pöyliön mielestä merkkivuosi on sopiva hetki lopettaa. Hän sanoo pelkäävänsä, että toistaa jo itseään. Turha pelko. Juhannus on runossakin aina ainutlaatuinen. Eikä Maila Pöyliö oikeasti pelkää mitään; uutta juhannusrunoa aloittaessaan hän ei koskaan ole tarkistanut mitä edellisvuonna kirjoitti.

– Siellä on ne tuomet ja pihlajat ja varsinkin suopursut. Suopursu on juhannuskukkani, karun maiseman edustaja. Se minua aina seuraa.

Kirjoituspöydällä on tänään julkaistavan runon lyijykynällä paperille kirjoitettuja luonnoksia. Niissä sanat lentelevät viivoja pitkin paikasta toiseen, muuttuvat toisiksi ja hakevat muotoaan. Vaikka tätä juhannusrunoa on työstetty kaupungissa kirjoituspöydän ääressä, sekin on syntynyt Kirpistön rannalla. Vielä niinäkin viime vuosina, kun omaa mökkirantaa ei ole enää ollut, Pöyliön juhannusrunojen tunnot ovat peräisin Kirpistöltä.

– Siellä puu puheli ja kukka kuuli. Sain olla rauhassa ja kirjoittaa tuntojani muistiin.

Luopuminen omasta rannasta, jossa suopursut taas kukkivat, on ollut raskasta.

– Mutta ei ne minun haltijat enää siellä ole.

Maila Pöyliön juhannusrunot saivat alkunsa juhannusaattoillan kello kuuden lipunnostajaisista. Naapurissa juhannusta viettävä perikunta kutsui juhlaan myös mökkiläiset. Opettaja leikitti tottuneesti lapsia, mutta koska ohjelmaakin oli toivottu, Pöyliö otti tavaksi kirjoittaa juhannusrunon, jonka sitten lausui juhannusaaton lipunnostajaisissa.

Taitavan lausujan tunnelmallinen runo haluttiin myös Koillissanomiin. Rinne kannusti Maila Pöyliötä kirjoittamaan, kurssille ja kustantajan puheille. Lopulta Pohjoinen mainosti Rinteen ja Pöyliön kirjoja samassa ilmoituksessa.

– Siitä puuttuivat keskinäinen kateus ja kuoliaaksi vaikeneminen.

Maila Pöyliö ja Reino Rinne tekivät herrasmiessopimuksen Koillissanomien jokavuotisesta juhannusrunosta.

Pöyliön juhannusrunot ovat mitallista tunnelmarunoutta. Hän oli jo lausuja ennen kuin ryhtyi 70-luvulla kirjoittamaan. Lausujasta tuli kirjoittaja, jolle runossa olennaisinta on rytmi.

– Tutustui suomalaiseen, virolaisen, unkarilaiseen, venäläiseen runouteen, mutta lopulta päätin, että haluan kirjoittaa tavalliselle kansalle. Valitsin sen, mikä on suomalaisessa lyriikassa keskeistä, eli mitallisen tunnelmarunouden.

Mitallisen runon rytmi syntyy soinnuista. Virsirunouden ja runonlauluperinteen ansioista suomalainen korva tunnistaa ja mieltyy mittaan kirjoitettuun runoon.

– Runous on hienosyisempi kuin proosa. Runossa sanotaan paljon rivien välissä. Asiat sanotaan lyhyesti, mutta sanat sisältävät paljon. Sanat parhaassa järjestyksessä.

Tämän juhannuksen runossa huutaa kuikka, suudellaan hellästi, tunnetaan vapaus ja pihlaja ja suopursut tuoksuvat.

– Kuulla, nähdä, haistaa, maistaa, tuntea. Kun tämän reseptin tuntee, kaikki aistimukset tulevat runoon tiedostamatta.

Mutta mistä juhannusrunot kertovat?

– Kaikilla meillä on samat tunteet. Runot tarjoavat niille samaistumiskohtia.

Eli oikeastaan juhannusrunot kertovat samoista asioista kuin Koillissanomissa julkaistut Maila Pöyliön joulurunotkin; ainakin kauneudesta, rakkaudesta ja onnesta.

Maila Pöyliön juhannusruno vuodelta 1976 alkaa käenkukunnalla. Runossa on samanlaista juhannuksen täyteläisyyttä ja rauhaa kuin tämänkin juhannuksen runossa, mutta 40 vuotta sitten runossa vastaanotetaan avosylin keskikesän uusi päivä. Vuoden 2016 juhannusrunossa jäädään kuuntelemaan yötöntä yötä.