Pääkirjoitus
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen sujui 90-luvun lamaan saakka. Oli nuori ja kasvava väestö. Vienti veti ja työn tuottavuus lisääntyi. Talous kasvoi pieniä kolhuja lukuunottamatta taukoamatta sotien jälkeen.
Talouspolitiikan syvävirtauksena oli jakaa lisääntyvä jakovara eri osapuolten kesken: maalaiset, kaupunkilaiset, opiskelijat, työläiset, maanviljelijät, lapsiperheet, eläkeläiset saivat kaikki osansa. Poliitikot rakensivat tulonjaon työkaluksi hyvinvointiyhteiskunnan.
Suomalainen päätöksenteko selvisi 90-luvun lamasta lopultakin pienin kolhuin. Lama oli raju, mikä pakotti nopeisiin korjaaviin toimiin. Suomi oli hilkulla ajautua selvitystilaan, mutta onneksemme nousu oli Nokian vanavedessä nopea.
Talousviisaiden mukaan Suomelle ei ole lähivuosina näkyvissä nousukautta, vaikka takana on jo seitsemän laihaa vuotta. Grillaaminen hiljaisella tulella jatkuu. Nyt koetellaan, pystyykö suomalainen päätöksenteko sopeutumaan, kun jakovaraa ei ole entiseen malliin.
”En olisi ikinä uskonut, että olen nyt tukemassa hallitusta, joka heikentää suomalaista sosiaaliturvaa”, tuskaili maattoman sekatyömiehen pojaksi syntynyt kansanedustaja Niilo Keränen kolumnissaan (KS 14.12.2015). Keränen toi ymmärrettävästi esille tapahtumaketjun, jonka myötä Suomi luiskahti talouskasvulla mitattuna Euroopan hännänhuipuksi yhdessä Kreikan kanssa.
Kuusamossa valtuusto käytti sille suotua valtaa ja poisti sairaanhoitajamaksut yksimielisellä päätöksellä. Samalla lähti 170 000 euroa tuloja perusturvalta, jonka budjetti muutenkin on hiekalle rakennettu. Varsin todennäköisesti kaupunki tekee ensi vuonna tappiollisen tuloksen.
Käyttötalousmenoihin on poliittisesti vaikea puuttua, koska silloin joudutaan viilaamaan palveluja, mikä välittömästi näkyy kansalaisten kiukkuna. Sama logiikka näkyy niin valtakunnan kuin paikallispolitiikassa.