Kansalaisaloite nollatuntisopimusten kieltämisestä nostaa esiin todellisen yhteiskunnallisen ongelman, mutta tarjoaa siihen väärää ja jopa vahingollista lääkettä.
Aloitteessa sotketaan toisiinsa työnantajan velvollisuudet ja yhteiskunnan tarjoama sosiaaliturva. Työnantaja voi tarjota työtä vain sen verran kuin sitä on tarjolla. Esimerkki: ravintolassa on kaksi viiden tunnin kiireiltaa viikossa. On kohtuutonta, että työnantaja joutuisi maksamaan 18 tunnista eli 8 tunnista tekemätöntä työtä.
Työn määrä ei lisäänny lailla määräten.
Suomessa nollatuntisopimuksella työskentelee 83 000 työntekijää. Tutkimuksen mukaan kaikista 15–19-vuotiaista työntekijöistä ilman taattuja tunteja työskenteli noin joka viides, 20–24-vuotiaista 14 prosenttia ja 25–29-vuotiaista kuusi prosenttia. Heitä vanhempien keskuudessa nollasopimusten suhteellinen määrä jäi muutamaan prosenttiin ikäluokan palkansaajista. Nollatuntisopimus on siis väylä työmarkkinoille. Iän ja kokemuksen karttuessa valtaosa pääsee turvatumman työsopimuksen piiriin.
Hyvää kansalaisaloitteessa on, että se nostaa esiin silpputyön tekemisen ja teettämisen kipukohtia.
Nollatuntisopimuksen pitää olla molempia osapuolia tasapuolisesti yhtä vähän velvoittava. Kun työnantaja ei ole valmis sitoutumaan tiettyyn työmäärään, työntekijällä pitää olla oikeus kieltäytyä työstä. Samoin työntekijällä pitää olla oikeus irtisanoa nollatuntisopimus ilman, että siitä seuraa karenssia työttömyysturvan tai muiden sosiaalietuuksien suhteen.
Työsuhteiden moninaistuessa on entistä vakavammin harkittava jonkinlaisen perustulon tai kansalaispalkan kehittämistä nykyisen järjestelmän tilalle. Lyhytaikaisenkin työn vastaanottaminen ja tarjoaminen pitää tehdä kannattavaksi.
Jos nollatuntisopimukset kielletään lailla, veisi se töitä erityisesti nuorilta. Kielto myös vähentäisi työnantajien työllistämishalukkuutta.