Pääkirjoitus
Nykyisessä elämänmuodossamme kuolema on jossain kaukana. Se on piilossa sairaalan verhojen takana, ambulansseissa ja sairaalan teho-osastoilla. Kuolemaa ei kohdata, jos kuolema ei satu kohtaamaan omaa lähipiiriä.
Ennen muinoin maalaisyhteisöissä kuoltiin kotona. Vainaja oli aikansa nähtävillä surutalossa ennen hautajaisia. Myös lapset hyvästelivät vainajan.
Nyt kuolemasta on keskusteltu enemmän kuin aikoihin. Huomiota ovat saaneet vaatimukset eutanasian eli armokuoleman eli armomurhan sallimisesta. Asiaan liittyy vaikeita eettisiä kysymyksiä. Miten voidaan varmistaa, että ihminen valitsee kuoleman vapaasta tahdostaan, eikä esimerkiksi masennuksen tai dementian piinaamana?
Tunnetun saattohoitokodin, Terhokodin, johtaja Juha Hänninen kertoi hiljattain näkemyksenään, että Suomeen pitäisi laatia eutanasialaki Belgian malliin (HS 29.8). Belgiassa eutanasiakuolema katsotaan luonnolliseksi kuolemaksi. Lääkäri voi halutessaan kieltäytyä eutanasian toteuttamisesta.
Hänninen vastusti aiemmin eutanasiaa, mutta on muuttanut mieltään, koska on nähnyt urallaan niin monta hankalaa kuolemaa. Lääketiede ei ole voinut tehdä riittävästi kärsimyksen lievittämiseksi.
MTV3:n tutkimuksen mukaan seitsemän kymmenestä suomalaisesta hyväksyy aktiivisen kuolinavun.
Kuolema on asia, jonka me jokainen kerran kohtaamme. Kuoleman kohtaamme yksin ja lähdemme täältä kukin vakaumustamme kantaen. Kuolema on yhtä ainutlaatuinen tapahtuma kuin syntymä.
Yhtä mieltä ollaan siitä, että jokainen ihminen on oikeutettu hyvään kuolemaan. Jos kuolema tulee hitaasti hivuttamalla, on tehtävä kaikki mahdollinen kärsimyksen helpottamiseksi.
Kuusamossa kehitetään kotona tehtävää saattohoitoa, mikä on arvokas asia. Saada kuolla kotonaan, on monen parantumattomasti sairaan toive.
Saattohoidossa kunnioitetaan elettyä elämää, jokaisen ihmisen ainutlaatuista lahjaa. On suunnaton helpotus kuolevalle ja hänen läheisilleen, kun kuoleva saa erkaantua tästä maailmasta mahdollisimman vähin kivuin.