Jonkun sydäntä särkee suru.
Joku on hukannut valon.
Jonkun pään sisällä käy valtava kuhina, niin kova kuhina että
nukkuminenkaan ei onnistu ja itsensä rauhoittaminen on vaikeaa.
Jonkun pään sisällä on useita ääniä. Osa kilttejä, osa ilkeitä.
Jonkun sydän on räjähtämäisillään ahdistuksesta. Jonkun
sydän lyö hidastettuna, väsyneenä.
Jonkun on vaikea kestää melua ja ihmispaljoutta.
Joku aistii niin paljon.
Joku näkee asioita mitä toiset eivät.
Joku pelkää joka kerta töistä lähtiessään, että onko vastassa
humalainen omainen tai onko oma läheinen enää elossa.
Joku ei pysty ylittämään kynnystä ennen kuin on sanonut kynnys,
tai lähtemään ennen kuin on kokeillut 7 kertaa että onhan ovi kiinni.
Joku ei pysty olemaan nyppimättä itsestään ihoa irti tai olemaan
viiltelemättä kehoaan.
Niin paljon asioita, mitä emme välttämättä näe toisistamme.
Kipsi jalassa, käsi paketissa, happipullo kainalossa, niskatuki kaulassa
– ne ovat merkkejä jostain fyysisestä vaivasta, vaikka aina sellaisetkaan
ei näy. Mutta se mitä mielen sisällä tapahtuu - ne on usein hyvin piilossa. Ja
silti työkaveri, naapuri, sukulainen - kellä vain voi olla jotain sellaista mitä ei
ikinä uskoisi. Kellä vain.
Siksi on hienoa, että ihmiset uskaltavat kertoa. Kertoa kokemuksistaan.
Kertoa masennuksesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ahdistuksesta, erityisherkkyydestä, pakko-oireista ja -toiminnoista, riippuvuuksista jne. Ja myös siitä kuinka ovat selvinneet, tai oppineet elämään sairauden/ominaisuuden kanssa. Joko läheisen tai itse kokijan roolissa.
Jotta ihmiset oppisivat toisistaan, toisiltaan. Jotta häpeän alle piiloutuneet
saisivat väylän, joka voisi auttaa heitä hyväksymään oman tai läheisensä tilanteen. Tai saisivat toivon pilkahdusta siihen, että muutos on mahdollista ja selvitä voi niin paljosta. Jotta ennakkokäsitykset murenisivat ja asiat saisivat
mahdollisimman monet erit kasvot.
Oletko Sinut? Se on tämän vuoden mielenterveysviikon teema.