Venäläiset ovat aina olleet mestareita luomaan vääristyneitä todellisuuksia ja käsityksiä asioista. Juuret juontavat aina Potemkinin kulisseihin, joilla hämättiin antamaan todellisuutta parempi vaikutelma. Länsimaissa Putinia arvostellaan epäjohdonmukaisuudesta ja arvaamattomuudesta. Epäjohdonmukaisuus ja arvaamattomuus riippuvat katsojasta, sillä arvioitsijoiden ja arvioitavien maailmat eivät ole koskaan yhteneviä. Tämä tunnetaan varsin hyvin tiedemaailmassa ja yhteiskuntatieteissä. Kovissa tieteissä, kuten kemiassa, fysiikassa eli ns. luonnontieteissä, ei tulosten tulkinnallisuudelle ole juurikaan varaa.
Länsimaiden päättäjät pyrkivät epätoivoisesti selvittämään sen, mitä Putinin päässä liikkuu. Mitkä ovat Venäjän ”tsaarin” skeema, strategiat, tavoitteet ja päämäärät. Asioita voidaan tarkastella jälkikäteen sattuneina tosiasioina, mutta pelkkä peräpeiliin tuijottaminen ei riitä lännen poliitikoille. Täytyy myöntää, että Putinin vedot ovat olleet arvaamattomia ja että toimenpiteiden ennustettavuus on ollut heikko.
Ennustettavuus on ollut aina haasteellista Venäjän osalta, joten kyse ei ole uudesta ilmiöstä. Kuka olisi uskonut Neuvostoliiton hajoamiseen ja Itä-Euroopan vapautumiseen. Tosin kaikki talousindikaattorit osoittivat 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton talouden ennakoivaa romahtamista. Mutta tästä huolimatta Neuvostoliiton romahtaminen ja Varsovan maiden vapautuminen tulivat täytenä yllätyksenä länsimaille ja venäläisille itselleenkin.
Neuvostoliiton aikana poliittisten valtasuhteiden ennakointi oli myös hankalaa. Todelliset vallankäyttäjät ja epäsuosioon joutuneet pystyttiin tulkitsemaan Kremlin uudenvuoden vastaanottajaisten seisomajärjestyksestä Punaisella torilla. Kremnologien ennusteet ja tulkinnat ovat siis olleet jo aikaisemminkin heikkoja.
Länsimaiset strategistit eivät pysty luomaan mitään kokonaiskuvaa siitä, mihin Putin pyrkii. He eivät yksinkertaisesti ymmärrä hänen ”logiikkaansa”. Joidenkin mielestä Putinilla ei ole päätöksissään logiikkaa, sillä tehdyt toimenpiteet ovat olleet itsessään Putinin ja Venäjän etujen vastaisia (länsimaisittain ajateltuna). Onko kyseessä tulkinnan perusongelma eli se, että kaikki tulkitsevat tapahtumia oman viitekehyksensä kautta? Tämä on aina myös laadullisen tutkimuksen haaste. Lisäksi oma sumea alue on Venäjän päätöksentekoprosessi eli se, ketkä vaikuttavat päätöksiin.
Joidenkin mielestä Putinin päätökset ovat luokiteltavissa päähänpistoiksi. Päähänpistoilla ei ole logiikkaa. Lapset toimivat näin. Valtion päämies ei normaalisti voi toimia päähänpistosten varassa, sillä jo hallintomallit sen estävät. Tietysti voidaan esittää sama kysymys Turkin Erdoganin toimista, mutta Turkin puhdistuksille oli turkkilaisittain perusteltava syy. Tosin syytkin voivat olla tekosyitä.
Diktatuureissa ”valtion päämies” voi toimia omien oikkujensa mukaisesti. Venäjällä Putinilla on valta-asema, joka mahdollistaa hänelle rajattoman toimivallan. Tosin käytännössä päätökset kierrätetään demokraattisesti valitun apparaatin kautta, ettei tule tehtyä perustuslaillisia virheitä. Tämän säännön muistivat aikoinaan Hitler, Mussolin ja nyt myös Turkin Erdogan.
Länsimaiden päättäjien pitäisi kyetä rakentamaan näkyvästä palapelistä kokonaiskuva, johon kuuluvat Itämeren häiriköinti, Ukrainan kriisi, Krimin valtaus ja pakolaisvirrat Kalottialueella. Ehkä se selittäisi Putinin todelliset pyrkimykset.
Helppoa tämä ei ole. Itä-Ukrainan kriisi ja Krimin anneksointi Venäjään eivät ole ainakaan taloudellisesti perusteltuja, sillä toimenpiteet ovat osoittautuneet Venäjälle erittäin kalleiksi. Talouspakotteet ovat lisäksi kuristaneet Venäjän talouden konkurssin partaalle, koska rahat tulevat loppumaan. Talous ei kasva ja öljyn hinta mataa pohjamudissaan. Venäjää kuristetaan taloudellisesti, demokratian tuonti kolkuttelee raja-aitoja, Isis lähestyy Kaukasukselta ja Nato on pian Venäjän aroilla.
Sanotaanhan, että nurkkaan ajettu ”eläin” toimii arvaamattomasti. Onko kyseessä Putinin ja hänen lähipiirinsä olemassaolon taistelu? Vai onko hyökkäys paras puolustautumiskeino? Tietysti voidaan esittää kysymys, miksi Putin ja Venäjä ajautuivat mainittuun tilanteeseen. Nyt on kyse seurauksista.
Nato-kielteisyys
Suomen Nato-jäsenyydestä ei näytä tulevan selvyyttä. Nato-kielteisyyttä ja -myönteisyyttä voidaan tarkastella myös eri näkökulmasta eräänlaisen nollasummapelin avulla. Nato-kielteisyys ja siitä toitottaminen on poliitikon kannalta strategisesti viisasta. Natomyönteisyydessä piilevät suuret riskit. Länsimaisessa demokratiassa kansalaiset, kuten myös poliitikot, saavat vapaasti esittää mielipiteitään. Soveltaen tähän vielä ns. Viides kolonna -ajattelua päästään siihen, että mahdollisessa Euroopan kriisitilanteessa, jossa Suomi joutuu miehitetyksi, ovat Nato-kielteiset ilmeisesti poliittisesti voittajia.
Suomennettuna Venäjä palkitsee uudessa järjestelyssä omat kannattajansa eli ne poliitikot, jotka olivat heidän puolellaan. Länsimaisessa demokratiassa tätä riskiä ei ole, sillä sananvapaus ja myös erilaiset mielipiteet ovat sallittuja. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Suomi pysyisi edelleen suvereenina valtiona, Nato-kielteisyys ei tulisi olemaan poliittinen taakka kenellekään.
Ehkä voidaan esittää epäilys siitä, yltääkö poliitikkojen strateginen ajattelu näin pitkälle. Sama koskee Kuusamoa. Kannattaa miettiä, ketkä pelaavat (politikoivat) varman päälle ja ketkä ottavat riskin mielipiteissään. Kannattaa perehtyä historiaan ja niihin sopimuksiin, joita Suomella oli 1930-luvulla Neuvostoliiton kanssa. Ei suotta sanota, että ”historia toistaa itseään” tai ”kannattaa lukea historiansa”. Ovatko suomettuminen ja rähmällään olo saaneet uuden ulottuvuuden?
Proaktiivisuus ei aina kannata, sillä ennakointi voi mennä pieleen. Kuusamoon ei tullut kolhoosijärjestelmää, vaikka joku aatteen palossa sellaisen jo ehti ennakoiden perustaa. Käänsipä joku Baabelin mäellä kelkkansa täysin ja muuttui maalaisliittolaisesta kommunistiksi. Aina ei voi ennakoinnissakaan onnistua .