Kulki Luoja kunnahilla
maita, metsiä vaelti,
samoeli selkosia
Koillisen auringon alla.
Päivä laski, joutui ilta,
aika jo levolle käy’ä
uuvuttavan matkan jälkeen.
Puuttui vilvoittava vesi.
Luoja kämmentä kohotti
uumenista, alta aapain,
saijonsilmästä sikesi,
puro pieni hetteiköstä.
Kalliot kaheksi halkes,
veet jo virtana välistä
vaahtopäisnä pyörähellen
Hiljentyvi kotvan päästä
lammen lailla virran pinta.
Ilkikuri Isään tarttui,
Taattohomme taivaalliseen,
teki mutkia vähäsen,
sormillansa sykkyröitä,
veen on niistä virtaella
purosen perässä juosta.
Uomoansa virta etsi
vesi väyläänsä hakevi
matkallansa merta kohti,
halkoen heliät hiekat,
somerikot kierrätellen.
Se oli synty suuren virran,
virran vapaan ja väkevän.
Missä Luoja levähteli,
piti Taattomme majoa,
asentonsa kunne laati:
siihen nousi nuori nurmi,
kukkaketo kaunis kasvoi,
heilimöivät hienot heinät.
Katseen pahtahan kohotti,
juurtui kukkaset kivehen,
raot kallion kimalti
niin kuin tähdet taivahalla.
Nousi Luoja vaaran päälle,
päälle kallion kohosi
silmäeli luomustansa,
tekemäänsä tarkasteli:
Kaiken katsoi kelpoavan.
Hymys Taatto taivaallinen,
ilo ilmoille levisi
niin kuin henkäys huomenella.
Soma on inehmon olla,
armas tässä aikaella
miehen kera mielitietyn.
Hyvä tässä hiljentyä
taipaleelta tultuansa.
Kului aikoa vähäsen,
vuosikymmen, taikka sata.
Kerran kuu närehen kierti,
toisen päivä puitten latvat.
Virta kuin väkevä veri.
Tulivat joelle miehet,
uroot virran rantamille
peuran pyyntiin, kalan kutuun,
konnun niittoon kerkesivät.
Uskoivat unensa silloin
paratiisin löytäneensä,
paikan ainoon päivän puolla.
Nimesivät nienten nokat,
poukamat ja pyörteet nivain,
ristivät kankahat kaikki.
Nimet soljuvat, sopivat,
kaunihit kuin virran juoksu.
Naiset neuvoa pitivät,
liehtoi tytöt taikojansa,
vaulat kulmille sitoivat,
helmuksiinsa hajuheinät.
Neitseellisnä vuolas virta.
Päivät meni päälletysten,
kulki viikot, vieri vuo’et.
Viesti virrasta levisi,
Enkelnei’ot, Luojan piiat,
taivaan tytöt, tuulen tuomat,
puottivat jaloista tossut,
sammalehen virsut viskoit,
töppösensä kuusikkohon.
Kunne kenkänen tipahti,
siihen kukkanen yleni
kuusen alle kasvamahan,
lumoamaan löytäjänsä.
kantoi maine maailmalle.
Uroot uuet Oulangalle,
vaeltajat virran rantaan.
Tänne tutkijat tulevi,
tietoniekat taivaltavat,
kuvaajatkin kaikkialta.
Yksi on yhäti sama,
lumo Oulangan pysyvä,
Luojan henki paikan yllä.