Suomessa on keskusjohtoisesti yritetty uudistaa sekä kuntia että kuntien tuottamia palveluja tämän vuosituhannen ajan. Hallituspohjasta riippumatta tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi. Nykyhallitus ajaa yhtäaikaisesti sekä maakunta- että sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta.
Sote-uudistuksen viimeisimmässä käänteessä valinnanvapauslainsäädäntö palautettiin valtioneuvoston valmisteluun. Eduskunnan perustusvaliokunnan mukaan valinnanvapauslaissa on useita kohtia, jotka ovat ristiriidassa perustuslain kanssa.
Kaiken hälyn ja vääntämisen keskellä tuppaa unohtumaan, miksi sote-uudistusta on eri muodoissaan yritetty jo vuosia saada aikaan. Syynä on ikääntyminen, joka kasvattaa palvelutarvetta. Se puolestaan painaa etenkin pienten ja syrjäisten kuntien taloutta.
Kunnat, joista useimmat olivat alkujaan kriittisiä järjestelmän uudistamiseen, ovat siirtyneet uudistuksen kärjeksi. Syy on yksinkertainen: rahat eivät nykyjärjestelmällä riitä. Kun Posion kunta tuotti itse palvelunsa, kunta oli tipahtaa valtion syliin kriisikunnaksi. Sote-palvelut ulkoistamalla kunta käänsi alijäämäisen taloutensa ylijäämäiseksi. Palvelutaso säilyi vähintään entisellään.
Sosiaali- ja terveysministeriö yrittää suitsia kuntien intoa ulkoistaa sotensa. Syyksi on ilmoitettu halu varmistaa syntymässä olevien maakuntien tuloksellinen ja tehokas toiminta. Syy on ymmärrettävä, mutta monen kunnan mitta on taloudellisesti täynnä, kuten Posion esimerkki osoittaa.
Pienet kunnat haluavat omilla ulkoistuksillaan myös varmistaa, etteivät kaikki palvelut karkaa maakuntien keskuksiin. Viimeisin esimerkki on Lumijoki, joka siirtää sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisen yksityiselle. Voimassa olevan rajoituslain mukaan tulevalla maakunnan on oikeus tietyissä tapauksissa irtisanoa yksittäisen kunnan sopimus, jos sopimus on vähintään viiden vuoden mittainen. Lumijoen sopimuksen kesto on sattumoisin neljä vuotta ja yksitoista kuukautta.