”Seurakunta pitää nähdä yhteisönä, eikä vain palvelujen tuottajana”, sanoo Posion seurakunnan vs. kirkkoherra Sari Arponen (KS 20.12.2017). Sanan seurakunta tilalle voisi yhtä lailla laittaa esimerkiksi sanan kunta / kaupunki tai lastemme koulu.
Jos seurakunnan jäsenyys perustuu pelkästään pelkästään palvelujen saamiseen – seurakunnan ”asiakkaana” olemiseen – on tunneside kirkkoon ohut ja katkeaa helposti. Kun rippikoulu, häät ja ristiäiset on vietetty, on kirkollisveron maksu helppo lopettaa. Mitäpä sitä enää, kun palvelut on kuitattu.
Jos kirkko, kunta, koulu, urheiluseura tai mikä tahansa yhdistys nähdään pelkästään palveluntuottajana, muodostuu helposti tavoitteeksi oman ja lähipiirin hyödyn maksimointi. Sitä asiakkuus on.
Jos seurakunta tai muu yhteisö koetaan merkitykselliseksi, suhde muuttuu kaksisuuntaiseksi. Ei kysytä pelkästään mitä minä olen saamassa, vaan myös mitä minä voin tehdä yhteisöni hyväksi. Yhteisöön kuulumisen tunne johtaa syvään sitoutumiseen.
Yksilökeskeisestä aikakaudesta puhuminen on osin harhaanjohtavaa. Ihmisen yhteisöllisyyden kaipuu ei ole kadonnut mihinkään. Jokaisella on tarve kuulua johonkin, ainakin perheeseen tai ystäväpiiriin. Yksilöllistyminen näkyy siinä, että yhteisöt ovat yhä pienempiä heimoja. Tämän voi todeta netissä, jossa ihmiset heimoutuvat mitä moninaisimpien asioiden ääreen, kauniiden ja vähemmän ylevien.
Itsenäisyyspäivänä kirkot täyttyivät ääriään myöten Koillismaalla. Kuusamon 800 henkeä vetävässä kirkossa kaikki eivät mahtuneet istumaan. Joulun tilaisuuksissa riittää kävijöitä.
Vaikka luterilaisen kirkon jäsenmäärä hiipuu, ei tilanne kirkon kannalta ole toivoton. Kirkon on keksittävä miten pukea sanomansa nykyihmistä puhuttelevaan yhteisölliseen muotoon. Luotava kirkon piiriin yhteisöjä, joihin halutaan kuulua. Ja samalla on hyväksyttävä se, ettei menneiden vuosikymmenten yhtenäiskulttuuriin ole paluuta.